Vapauden kaiho

Vapaus on kummallinen asia. Elämässä ja yhteiskunnassa sitä pidetään arvokkaana, tavoiteltavana asiana, kun kuvitellaan, että järjestäytynyt yhteiskunta ja kansanvalta muka antavat ihmiselle vapauden, vaikka järjestelmä perustuu laeilla säädetyille rajoituksille, ja vapautta todella joudutaan tavoittelemaan.

Toisaalla taas, kuten jazzissa ja taiteissa ylipäätään, sitä ei tahdota millään suvaita. Free jazz ja abstrakti kuvataide torjutaan yleisesti asioina, joita ei voida (=haluta) ymmärtää, koska ne eivät niin sanotusti esitä mitään.

Jazz on lyhyen historiansa aikana kehittynyt jättiaskelin, lainatakseni Coltranen tunnetun sävelmän nimeä. Jokaisessa tyylillisen kehityksensä taitekohdassa musiikkia on vapautettu aiemmista rajoituksista, koska rajoitukset ovat alkaneet ahdistaa musiikin tekijöitä.

Vapauden tavoittelu on herättänyt joka kerta voimakkaita reaktioita vanhan säilyttämisen puolesta ja uutta vastaan. Ja jos joku, kuten minäkin vuosien varrella, on esiintynyt vapaamuotoisen improvisoidun musiikin puolestapuhujana, hän on saanut friikin leiman otsaansa, vaikka kuinka olisi pitkän ajan katsannossa puhunut yhtä lailla myös perinteisen musiikin puolesta.

Historiallinen perspektiivi pitäisi osata säilyttää monissa asioissa, myös taiteiden kehityksessä. Jazzin satavuotisen historian aikana sen musiikillisen kehityksen pioneerit ovat aina joutuneet omana aikanaan kovaan kielteiseen arvosteluun. Vastustus on johtunut sekä luutuneista käsityksistä että historiallisen näkökulman vajavuudesta.

Pari esimerkkiä tuosta jälkimmäisestä.

Parikymmentä vuotta sitten eräs kollegani kertoi silloin noin 15-vuotiaan tyttärensä kysyneen isältään, että hei, onks Paul McCartney joskus soittanu jossain muussa bandissa ku Wingsissä.

Tässä kohtaa esitän itse välikysymyksen: Kuka enää muistaa, että Paul ja Linda vetivät joskus Wings-nimistä bandia? Ja kohta voidaan kysyä, että kuka enää muistaa, kuka oli Paul.

Pari, kolme vuotta sitten soitin eräälle musiikin koulutustyössä ansioituneelle ystävälleni Jay McShannin orkesterin levytystä kappaleesta Swingmatism vuodelta 1941. Siinähän 20-vuotias Charlie Parker soittaa ensilevytyksellään perinteisen 1930-lukulaisen big bandin sovitukseen miltei tyylipuhtaan bebop-soolon.

Ystäväni ei ollut kuullut levyä aiemmin, vaikka on koko aikuisen ikänsä puuhaillut musiikkikoulutuksessa, ja kun Parkerin soolo alkoi, hän hyppäsi ällistyneenä pystyyn ja kiljaisi: Mitä, mitä?
Mitäpä muutakaan kuin sitä, että pyrittiin ulos kangistuneista kaavoista ja aikansa eläneistä rajoituksista eli vapauteen.

Mutta vapauspa ei olekaan niin selvä käsite kuin voisi kuvitella, jos kuuntelee vain Yhdysvaltain nykyistä presidenttiä.

Kuten M.A.Numminen toteaa taannoisessa runossaan "Tahdon vapauden", puhdasta vapautta ei olekaan, koska me olemme aina riippuvia ulkopuolisista ihmisistä ja asioista.

Täytyy siis tyytyä näennäiseen vapauteen, esimerkiksi sellaiseen, joka vallitsee jazzyhtyeessä; jokaisella on vapaus tehdä, mitä haluaa, kunhan edes vähän kuuntelee, mitä toiset tekevät ja yrittää saavuttaa vuorovaikutusta.

Sitten on sellainen arvokas asia kuin sananvapaus.

Olen edelleen sitä mieltä, toisin kuin vanha koulutoverini Matti Laipio (kts. "Jazzrytmit", nro 1/06, sivu 34), että Classic Jazz ry:n arvostelukyky horjui, kun se viime vuonna valitsi Louis Armstrong -palkinnon saajan. Jos tasoltaan vaihtelevan ja linjattoman julkaisun päätoimittajaa arvostetaan niin paljon, että hänelle myönnetään olemattomista musiikillisista ansioista huolimatta jazzin erään suurimman taiteilijan nimeä kantava palkinto, niin se jos mikä on arvojen polkemista.

Olen Matin kanssa eri mieltä myös suosikkiäänestyksien merkityksestä. Pannaanhan niissä ihmisiä arvojärjestykseen, millä voi olla monenlaisia vaikutuksia, niin hyviä kuin huonojakin, ja ellei arvioijien asiantuntemus ole riittävää, eivät lopputuloksetkaan ole päteviä. En usko, että "Jazzrytmien" päätoimittaja Osku Rajalakaan ihan omaksi huvikseen näitä äänestyksiä järjestää.

Sekin on mielenkiintoinen näkemys, että jos minä kirjoitan jazzin korjaamattomista ikuisuusongelmista, se on Matin mielestä vanhaa narinaa ja kaunojen purkamista, mutta kun Osku sinnikkäästi julkaisee lehteä ja kirjoittaa vuodesta toiseen omista kaunoistaan, niin se on työvoitto.

Mitähän uusia argumentteja Matilta on vuosien mittaan löytynyt keskustelun edistämiseksi? Tuntuu siltä, että hän haluaa tukahduttaa keskustelua.

Puolustan itse viimeiseen asti sekä Matin että Oskun vapautta ilmaista mielipiteitään. Se on helppoa heille - ja minullekin - kun on löytynyt media. Täytyy varmaan seuraavaksi tehdä aiheesta pilakuva.

Suurella sydämellä

Se, mitä tekee, on tehtävä sydämestään.

Voi tuntua naiivilta, kun vanha kyyninen mies tunteilee tuolla tavalla, mutta niin se vain on.

Ajatus tuli mieleen, kun luin blogini saamia kommentteja ja kuuntelin tämän vuoden Jazz Emma -palkinnon saajiksi asetettuja levyehdokkaita, jotka ovat (esittäjän mukaan aakkosjärjestyksessä):

The Five Corners Quintet: Chasin' the Jazz Gone By,
Iro Haarla-Uffe Krokfors Loco Motife: Penguin Beguine,
Anna-Mari Kähärän Orkesteri,
Kannaste-Ojajärvi Quartet: First Draft ja
Umo Jazz Orchestra: Sauna palaa.

Monet nimettöminä - valitettavasti - kirjoittamiani kommentoineet ovat samalla tavalla kuin minä ikävystyneet, kuten he sanovat, diibadaaba-jazziin, jota syntyy, kun juuri valmistuneet ja jopa vielä opiskelevat nuoret tekevät musiikkia, josta kuulee, että he osaavat jo teknisesti kaiken sen, minkä monet vanhemmatkin, jopa enemmän.

Se soitto ei ole vielä suruista eli kokemuksista tehty, vaan nuoruuden innolla, sillä palolla, joka vuosien mittaan toivottavasti kasvaa sekä suuremmaksi että syvemmäksi.

Surullista on kuitenkin jo tuossa vaiheessa se, että tekninen ammattitaito saa aikaan ihailua ja menestystä, kun - kuten Five Corners Quintetin levyn nimikin sanoo - yritetään saada kiinni menneestä. Tulee liian paljon liian varhain, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että omaehtoinen luovuus hiipuu.

Lisäksi näyttää vielä käyvän niin, että ne, joilla on vaikutusvaltaa nykyisessä surullisessa busiikkibisneksessä, eivät tunne jazzin sarkaa riittävän hyvin voidakseen arvioida nuorten virtuoosien tekemisiä minkäänlaisessa suhteuttavassa perspektiivissä.

Jos tänään soitetaan sitä, mitä uutta luoneet taiteilijat soittivat noin 50 vuotta sitten, se ei enää ole samalla tavalla merkityksellistä eikä luovaa kuin silloin, se on vain jäljittelyä. Vaikka viiskulman veikkojen soitto olisi täsmälleen samanlaista kuin 50-luvun Blue Note -hemmojen, se on vain himmeä varjo alkuperäisestä ja rehellisestä, siitä, joka tuli sydämestä.

Älkää ymmärtäkö väärin; olen aina pitänyt koulutusta tärkeänä myös musiikissa, mutta samalla tavalla kuin Charlie Parker ja Upi Sorvali. Bird sanoi häneltä yksityistuntia kärttäneelle Bobby Jonesille, että ensin on hallittava sekä soitin että musiikki, ja sen jälkeen pitää unohtaa se kaikki ja vain soittaa. Tekniikan pitää siis olla selkäytimessä, jotta voi tuoda esille sen, mikä on sydämessä.
Upi taas sanoi minullekin, että jos ihmisellä on todellista luovaa kykyä, koulutus ei sitä tapa, vaan antaa sille välineet. Luovuus ei siis pääse esille ilman oppia ja harjoittelua.

Älkääkä kuvitelko sitäkään, että pitäisin Five Corners Quintetiä huonona bandina. Sen levylle vain on liian varhaista antaa vuoden parhaan jazzlevyn palkintoa, koska se etsii vielä linjaansa, ja voi olla, että ennen kuin linja löytyy, bandikin on kadonnut, sen verran kehityskykyisiä ja - olettaisin - kunnianhimoisia nuoria lahjakkuuksia ryhmässä on, että useimmat pyrkivät omalle uralleen.

Samalla tavoin on liian varhaista ja lyhytnäköistä suomalaisen musiikin vientijärjestön tohkeilla bandin mahdollisuuksista maailmalla.

Kaupallisessakin toiminnassa pitäisi olla pohjaa ja pitkäjänteisyyttä. Tuki pitäisi antaa niille, joilla on jo taiteellista luovuutta, ei pelkkää teknistä ammattitaitoa.

Ammattitaidostahan tavataan levyraadissa antaa täydet pisteet, mutta luovuudesta ei yleensä saa pisteitä lainkaan. Koskettavaa luovuutta ei kuitenkaan ole ilman ilman ammattitaitoa eli ammattitaito on luovuuden perusedellytys eikä pelkästään siitä pitäisi antaa pisteitä lainkaan.

Mielenkiintoista vertailupohjaa tuli vasta myönnettyjen Yhdysvaltain Grammy-palkintojen saajista. Jazzgrammyjä ei kovin montaa anneta, mutta nekin menivät kokeneille artisteille: Sonny Rollins, 75 vuotta, Wayne Shorter, 72, Eddie Palmieri, 69, Dave Holland, 59, Pat Metheny, 51, ja Dianne Reeves, 49.

Ja, kas kummaa, Grammyt vuoden parhaasta pop-instrumentaaliesityksestä ja rock-instrumentaaliesityksestä pokkasi kitaristi Les Paul, 90.