Hyvä meininki Cannes'issa

Kyllä ovat taas poliitikot ja virkamiehet saaneet olla tyytyväisiä itseensä, kun suomalaista musiikkia on viety niin maan perusteellisesti oikein ulkomaille. Eräs tuttuni kommentoi suivaantuneena Tanja Karpelan Cannes'ista antamia lausuntoja, joita itse en valitettavasti kuullut, ihmettelemällä, että mitähän kulttuuriministerikin on oikeastaan tehnyt sen eteen, että suomalainen musiikki, tässä tapauksessa etupäässä rock, on menestynyt maailmalla.

Ei pitäisi ihan kaikkea kunniaa ruveta ottamaan, kun ei ole mitään näyttöjä.

Nyt täytyy palauttaa mieliin, että suomalainen musiikki, erityisesti jazz on menestynyt kansainvälisesti jo 1960-luvun loppupuolelta alkaen.

Ensin Eero Koivistoinen - onnea vain Koippa 60 vuoden virstanpylvään ohittamisen johdosta! - kvaretteineen voitti Montreux'n jazzfestivaalien yhtyekilpailun 1969, pari vuotta myöhemmin Tuohi-klangi teki saman tempun.

1970-luvun alkupuolella Tasavallan Presidentti soitti kahteen otteeseen Ronnie Scottin jazzkerholla Lontoossa. Saksofonistina oli silloin Pekka Pöyry, kitaristina Jukka Tolonen.

Samoihin aikoihin Edward Vesala menestyi komeasti eurooppalaisissa jazzpiireissä sekä Tomasz Stankon kanssa yhdessä vetämällään kvartetilla että Jan Garbarekin kanssa. Sakari Kukon Piirpauke oli kova sana Keski-Euroopassa niin kauan kuin bandi oli koossa.

70-luvun lopulla Simo Salminen pestattiin trumpetistiksi Thad Jonesin ja Mel Lewisin big bandiin, jonka lisäksi Simo soitti jenkeissä viihtyessään myös ainakin Buddy Richin isossa orkesterissa.

Sarah Vaughan halusi adoptoida Severi Pyysalon Porin jazzeilta jenkkeihin jo 80-luvulla, ja Jukka Perko soitti Dizzy Gillespien United Nations -orkesterissa 90-luvun alussa.

Muutama suomalainen on tehnyt omaa uraansa Yhdysvalloissa: muun muassa Klaus Suonsaari ja Mika Pohjola.

Viime vuosina suomalaiset jazzyhtyeet ja muusikot ovat menestyneet ympäri Eurooppaa järjestetyissä kilpailuissa: U-Street All Stars, Alexi Tuomarila, Ilmiliekki jne.

Näihin saavutuksiin, joista kunnia ja ansio kuului tekijöille itselleen sekä osittain Yleisradiolle eli Matti Konttiselle, ei koskaan kiinnitetty mitään huomiota virallisissa valtiollisissa tai poliittisissa piireissä kaupallisista nyt puhumattakaan, mutta niiden kanssahan me jatsarit emme missään nimessä halua olla missään tekemisissä.

Ei tullut palkintoja eikä ansiomerkkejä, ei juuri kutsuttu linnan juhliin edes keikalle, ei lähdetty tukemaan julkisilla varoilla vientiponnistuksia, ei olisi tullut varmasti mieleenkään, jos tieto asioista sattui edes saavuttamaan päättäjiä, hyvä jos saatiin apurahoja, jos tultiin hakeneeksi.

Nythän tietysti eletään toisenlaisia aikoja, ja lehtien (lue Hesarin) kulttuurisivuilla käsitellään alaa jotakuinkin laajasti. Mutta tilanne ei ole musiikkimaailmassa paljonkaan muuttunut. Konserttimusiikki porskuttaa valtion kymmenien miljoonien eurojen avustuksilla, sillä muuten sitä ei pystyttäisi esittämään, rock toimii markkinavoimien ehdoilla, vaikka levy-yhtiöt ja musiikin tallennusmenetelmät elävät rankkaa murroskautta, mutta jazz on aina vain samassa väliinputoajan asemassa kuin ennenkin.

En taaskaan sano, että kaikkien pitäisi digata jaskaa, mutta sen sanon, että jazzille pitäisi viralliselta taholta antaa se arvo, joka sillä on tämän ajan musiikin alkulähteenä, josta edelleenkin pulppuaa virkistäviä vesiä monesti musiikkimaailman ummehtuneeseen, seisovan veden lätäkköön.

Muuten, onko Helsingin Töölön kaasuvuoto jazzia vastaan kohdistunut tahallinen provokaatio vai jazzin pelastamiseen tähtäävä Sauli Niinistön vastustajien operaatio?