Hyvä meininki Cannes'issa

Kyllä ovat taas poliitikot ja virkamiehet saaneet olla tyytyväisiä itseensä, kun suomalaista musiikkia on viety niin maan perusteellisesti oikein ulkomaille. Eräs tuttuni kommentoi suivaantuneena Tanja Karpelan Cannes'ista antamia lausuntoja, joita itse en valitettavasti kuullut, ihmettelemällä, että mitähän kulttuuriministerikin on oikeastaan tehnyt sen eteen, että suomalainen musiikki, tässä tapauksessa etupäässä rock, on menestynyt maailmalla.

Ei pitäisi ihan kaikkea kunniaa ruveta ottamaan, kun ei ole mitään näyttöjä.

Nyt täytyy palauttaa mieliin, että suomalainen musiikki, erityisesti jazz on menestynyt kansainvälisesti jo 1960-luvun loppupuolelta alkaen.

Ensin Eero Koivistoinen - onnea vain Koippa 60 vuoden virstanpylvään ohittamisen johdosta! - kvaretteineen voitti Montreux'n jazzfestivaalien yhtyekilpailun 1969, pari vuotta myöhemmin Tuohi-klangi teki saman tempun.

1970-luvun alkupuolella Tasavallan Presidentti soitti kahteen otteeseen Ronnie Scottin jazzkerholla Lontoossa. Saksofonistina oli silloin Pekka Pöyry, kitaristina Jukka Tolonen.

Samoihin aikoihin Edward Vesala menestyi komeasti eurooppalaisissa jazzpiireissä sekä Tomasz Stankon kanssa yhdessä vetämällään kvartetilla että Jan Garbarekin kanssa. Sakari Kukon Piirpauke oli kova sana Keski-Euroopassa niin kauan kuin bandi oli koossa.

70-luvun lopulla Simo Salminen pestattiin trumpetistiksi Thad Jonesin ja Mel Lewisin big bandiin, jonka lisäksi Simo soitti jenkeissä viihtyessään myös ainakin Buddy Richin isossa orkesterissa.

Sarah Vaughan halusi adoptoida Severi Pyysalon Porin jazzeilta jenkkeihin jo 80-luvulla, ja Jukka Perko soitti Dizzy Gillespien United Nations -orkesterissa 90-luvun alussa.

Muutama suomalainen on tehnyt omaa uraansa Yhdysvalloissa: muun muassa Klaus Suonsaari ja Mika Pohjola.

Viime vuosina suomalaiset jazzyhtyeet ja muusikot ovat menestyneet ympäri Eurooppaa järjestetyissä kilpailuissa: U-Street All Stars, Alexi Tuomarila, Ilmiliekki jne.

Näihin saavutuksiin, joista kunnia ja ansio kuului tekijöille itselleen sekä osittain Yleisradiolle eli Matti Konttiselle, ei koskaan kiinnitetty mitään huomiota virallisissa valtiollisissa tai poliittisissa piireissä kaupallisista nyt puhumattakaan, mutta niiden kanssahan me jatsarit emme missään nimessä halua olla missään tekemisissä.

Ei tullut palkintoja eikä ansiomerkkejä, ei juuri kutsuttu linnan juhliin edes keikalle, ei lähdetty tukemaan julkisilla varoilla vientiponnistuksia, ei olisi tullut varmasti mieleenkään, jos tieto asioista sattui edes saavuttamaan päättäjiä, hyvä jos saatiin apurahoja, jos tultiin hakeneeksi.

Nythän tietysti eletään toisenlaisia aikoja, ja lehtien (lue Hesarin) kulttuurisivuilla käsitellään alaa jotakuinkin laajasti. Mutta tilanne ei ole musiikkimaailmassa paljonkaan muuttunut. Konserttimusiikki porskuttaa valtion kymmenien miljoonien eurojen avustuksilla, sillä muuten sitä ei pystyttäisi esittämään, rock toimii markkinavoimien ehdoilla, vaikka levy-yhtiöt ja musiikin tallennusmenetelmät elävät rankkaa murroskautta, mutta jazz on aina vain samassa väliinputoajan asemassa kuin ennenkin.

En taaskaan sano, että kaikkien pitäisi digata jaskaa, mutta sen sanon, että jazzille pitäisi viralliselta taholta antaa se arvo, joka sillä on tämän ajan musiikin alkulähteenä, josta edelleenkin pulppuaa virkistäviä vesiä monesti musiikkimaailman ummehtuneeseen, seisovan veden lätäkköön.

Muuten, onko Helsingin Töölön kaasuvuoto jazzia vastaan kohdistunut tahallinen provokaatio vai jazzin pelastamiseen tähtäävä Sauli Niinistön vastustajien operaatio?

Jatkoa edelliseen

Tekniset ongelmat ovat haitanneet tämän blogin alkutaivalta, mutta nyt niistä on toivottavasti päästy eroon.

Ongelmat aiheuttivat sen, että edellisestä jutusta jäi loppuosa pois, joten jatketaan siitä, mihin jäätiin. Seuraavilla kerroilla taidan vastata tulleisiin kommentteihin, joista kiitos.

Jazzliiton rovaniemeläinen jäsenyhdistys Jaskan kaverit on nyt esittänyt Helsinkiin yritetyllä konseptilla toimivan Lapin jazzkeskuksen perustamista Euroopan kulttuuripääkaupungin asemaa vuonna 2011 tavoittelevalle Rovaniemen kaupungille.

Nähtäväksi jää ja parasta toivotaan, vaikka pahinta pelätään. Suurimpana ongelmana on täälläkin sopivan tilan löytäminen, tilan josta voitaisiin tietysti rakentaa vaikka Lapin musiikkikeskus. Tänään pidetyssä palaverissa oli mukava kuulla, että Rovaniemen kirjaston musiikkiosastolla lainataan ahkerasti jazzlevyjä, joten voisi olettaa, että kysyntää on.

Sähköpostiin ilmaantui taannoin - pyytämättä, mutta odotetusti - Jazzrytmit-lehdestä viesti, jossa toivottiin osallistumista lehden vuotuiseen "kriitikkoäänestykseen".

Olen tietoisesti boikotoinut äänestystä muutaman vuoden ajan, koska se ei minusta vastaa tarkoitustaan, oli sen ajatus miten hyvä tahansa. Suurin syy on se, että ääniä pyydetään monilta sellaisilta ihmisiltä, yrityksiltä ja järjestöiltä, joilla ei ole mitään edellytyksiä vastata tällaiseen kyselyyn.

Se näkyy selvästi siitä, kenelle sähköposti on lähetetty. Oman elitistisen ja ennakkoluuloisen näkemykseni mukaan noin 90:n viestin saajan joukossa on korkeintaan 40 sellaista tahoa, joilla on edellytyksiä vastata. Viime vuonna äänestykseen osallistui (onneksi vain) 36 ihmistä, joista 21 oli tiedotusvälineiden edustajia ja 15 jazzyhdistysten edustajia.

Kuinka moni mahtoi täyttää "kriitikon" pätevyyden?

Kun olen kuitenkin jonkin verran julkisuudenjanoinen, niin laitanpa tähän vielä oman listani Jazzrytmien luokittelun mukaan.

Vuoden muusikko: Juhani Aaltonen
Yhtye: Jouni Kesti & Staalinin Urut
Levy: Iro Haarla-Uffe Krokfors: Penguin Beguine (TUM)
Säveltäjä: Jouni Kesti
Trumpetisti: Verneri Pohjola
Pasunisti: Jari Hongisto
Sopraanosaksofonisti: Juhani Aaltonen
Alttosaksofonisti: Jukka Perko
Tenorisaksofonisti: Juhani Aaltonen
Baritonisaksofonisti: Mikko Innanen
Huilisti: Juhani Aaltonen
Klarinetisti: -
Pianisti: Seppo Kantonen
Kosketinsoittaja: Joni Kesti
Kitaristi: Raoul Björkenheim
Viulisti: Mikko-Ville Luolajan-Mikkola
Vibrafonisti: Severi Pyysalo
Hanuristi: Kimmo Pohjonen
Akustinen basisti: Uffe Krokfors
Sähköbasisti: Jasse Kesti
Tuubisti: -
Rumpali: Jouni Kesti
Lyömäsoittaja: -
Naisvokalisti: Anna-Mari Kähärä
Miesvokalisti: Wimme Saari
Mieleisimmät festivaalit: Kalott Jazz&Blues

Muuten olen sitä mieltä, että Classic Jazz ry osoitti harvinaista arvostelukyvyn puutetta Louis Armstrong -palkintonsa jakamisessa.

Sanomasta päästyä

Kuinka usein käy niin, että juuri, kun pääsee sanomasta jotakin, jostakin ulkopuolelta tyrkkää samaa asiaa.
Tällä viikolla lehdissä on kerrottu, että toisen asteen ammattioppilaitosten ja ammattikorkeakoulututkintojen suorittaneista rytmimuusikot ovat suurin työttömiksi jääneiden ryhmä, 13 prosenttia.
Sitten Tavastialla järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen (sic!) intoili suomalaisen rockin puolesta ja antoi ymmärtää, että valtio alkaa vahvasti tukea rockin vientiä.
Näin siitä huolimatta, että suomalainen rock on jo omin voimin onnistunut viemään itseään maailmalle hyvällä menestyksellä. Mitä tukea se enää tarvitsee?
Samassa Hesarissa kerrottiin, että Kansallisooppera saa tänä vuonna valtion tukea 42 miljoonaa euroa. Käyttäkustannuksiin 30,5 miljoonaa ja vuokriin 11,4 miljoonaa.
Jazzin nihkeästi saama valtion tuki liikkunee korkeintaan kymmeneosissa tuosta rahasta. Tarkat luvut lienevät Suomen Jazzliiton tiedossa. Oopperan rahoilla suomalaista jazzia edistettäisiin kymmenen vuoden ajan ja vietäisiin maailmalle aivan tolkuttomasti.Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että Nokia lahjoittaisi promillen (tuhannesosan) yhden neljännesvuoden voitostaan (kvarttaalituloksestaan) suomalaisen jazzin hyväksi, ja pohtinut, mitä sillä voisikaan tehdä. Loton jättipotillakin veisi jazzia eteenpäin hyvän matkaa.
Aikoinaan 1980-luvun puolivälin jälkeen kaavailimme jazzliitossa Helsinkiin kaupungin tukemaa jazzklubia, joka olisi ollut auki tiistaista sunnuntaihin ja jossa olisi ollut elävää musiikkia niin monena iltana viikossa kuin mahdollista ja muina iltoina musiikkia levyiltä.
Klubi olisi ollut monitoiminen jazzkeskus, johon olisi voitu rakentaa vähitellen klubin lisäksi konserttisali, korkeatasoinen äänitysstudio, arkisto, radioasema, levy-yhtiö, alan lehti ja niin edelleen. Oli laskettu, että kustannukset olisivat olleet korkeintaan pari miljoonaa markkaa vuodessa, ja niillä rahoilla olisi voitu työllistää satoja jazzmuusikkotyöpäiviä vuodessa.
Mutta se oli liian kallista köyhälle pääkaupungille.

13.1.2006

Rahoittajille jazzkursseja

Ensimmäisessä blogissani yritin sanoa, että vaikka suomalainen jazz on korkeaa, kansainvälistä tasoa ja vaikka meillä kasvaa ainutlaatuisen koulutusjärjestelmän ansiosta koko ajan uusia lahjakkaita muusikoita, suomijazz ei jostakin syystä saa taakseen samanlaisia arvovaltaisia, vaikutusvallaltaan painavia puolestapuhujia, mesenaatteja ja asian eteenpäin viejiä kuin ooppera, konserttimusiikki, rock ja elokuva, joiden joukosta on nostettu suomalaisia "maailmanvalloittajia".
Sitten olen kuitenkin ajatellut, että ehkei jazzista pitäisi tehdäkään elämää suurempaa taidetta tai tuotetta, koska se saattaisi silloin menettää syvimmän olemuksensa, joka on yksilöllinen, henkilökohtainen ja intiimi.
Tässä on myös jazzin sisäinen ristiriita; toisaalta olisi mukavaa, jos kaikki pitäisivät improvisoidusta, vapaasta musiikista, mutta toisaalta: kuinka monta samanhenkistä kuulijaa yhden ihmisen tai yhden yhtyeen musiikillinen sanoma voi tavoittaa menettämättä persoonallisuuttaan?
Ristiriitaa voidaan yrittää kiertää niin kuin vaikkapa Pori Jazzissa, jossa yrityksessä on monella tavalla surkeasti epäonnistuttu. Kun koetetaan tarjota jokaiselle jotakin, ei lopulta onnistuta tarjoamaan kenellekään oikein mitään.
Pitäisi vain uskoa siihen, että jos minä pidän tästä, niin en voi olla ainoa, monien muidenkin täytyy väistämättä viehättyä tästä, ei kuitenkaan välttämättä tuhansien, ainakaan yhdellä kertaa.
Vaikka jazzia onkin vaikea edistää tältä pohjalta, niin ei sen pitäisi olla mahdotonta. Hankalaa se kuitenkin on, koska julkinen valta ei ole toistaiseksi lähtenyt tukemaan jazzia muuten kuin kutsumalla bandin kerrallaan linnan juhliin kerran vuodessa.
Jazz tarvitsee arvovaltaisen puolestapuhujan, lobbarin eduskuntaan ja opetusministeriöön. Kansanedustajille ja virkamiehille pitäisi järjestää jazzin peruskurssi, jotta päättäjätkin tietäisivät, mistä on kysymys. Kurssilla täytyisi tuoda keskeisesti esille se, että jazz on sadan viime vuoden aikana kehittyneen populaarimusiikin, rytmisen musiikin alkulähde, kantaisä, ensimmäinen maailmanmusiikin laji, jolle on annettava se arvo, joka sille siinä asemassa kuuluu.
Haastattelin yli 20 vuotta sitten Helsingissä trumpetisti Lester Bowieta (se oli se Jukka Haurun ja minun "järjestämä" lehdistötilaisuus, jossa kävimme helsinkiläisen hotellin aamiaisella Bowien ja Roscoe Mitchellin kanssa). Lester avasi historiallista näkökulmaa:
"Afrikassa on soitettu musiikkia tuhansien vuosien ajan, ja musiikki on periytynyt heimojen ja kansojen sisällä soittajaisältä pojalle. Siellä soitettiin samantapaista musiikkia kuin nyt jo 2000 vuotta sitten. Millaista musiikkia länsimaissa silloin tehtiin?"
Jazz ei tietenkään ole vain afrikkalaista musiikkia, vaan afrikkalaisten ja länsimaisten ainesten sulautuma, joka on sadassa vuodessa levinnyt joka puolelle maailmaa niin, että maassa kuin maassa soitetaan nykyisin jo hyvinkin pitkälle omiin kansallisiin perinteisiin pohjautuvaa improvisoitua musiikkia.
Tämä pitäisi saada puhuttua läpi niin sanotuissa valtaa pitävissä piireissä, jotta jazz saisi osakseen ansaitsemansa arvon. Ei siinä tuotteistamista eikä massatapahtumia tarvita, vaan yleisön ja tukijoiden kouluttamista.
Oopperalla ja konserttimusiikilla on vakiintunut asemansa, jota ei aseteta kyseenalaiseksi, rock toimii markkinoiden ehdoilla, mutta jazz putoaa aina väliin, koska siitä tiedetään liian vähän.

9.1.2006

Jazzia lööppeihin!

Siskot ja veljet jazzissa, me olemme olleet liian vaatimattomia ja vetäytyviä.
Vaikka suomijazz on monen tekijän voimin valloittanut maailmaa jo kymmeniä vuosia, niin eipä se näy eikä kuulu samalla tavalla kuin muiden genrejen maailmanvalloitukset.
Lööppimaailmassa ja kvartaalitaloudessa ei pärjätä, ellei olla lööpeissä ja ellei tuote menesty.
Siinä ei auta yhtään edes se, että tasavallan presidentti / puolustusvoimien ylipäällikkö käy Pori Jazzeilla tai tilaa itsenäisyyspäivän vastaanotolle jazzbandeja, eikä se, että suomalaiset yhtyeet ja muusikot voittavat kansainvälisiä kilpailuja.
Kissa kiitoksella elää, sanoi jo vanha kansa.
Jos emme pärjää niille, liittykäämme niihin, sanovat amerikkalaiset.Jazzväen profiili on ollut salarakas-markkinoilla liian matala, jos sitä on siellä ollutkaan. Kenestäkään ei tule menestyjää, elleivät nimi ja toimiala näy lööpeissä, sillä kuten tiedetään, ei sen väliä, mitä kirjoitetaan, kunhan kirjoitetaan ja näytään televisiossa.
Jazzille tarvitaan nyt räväkkää ja rääväsuista, painoarvoltaan raskaan sarjan edustajaa, amerikaksi sanottuna puhemiestä, joka pitää asiaamme esillä, sanoo miten asiat ovat ja tuotteistaa muusikoita, yhtyeitä ja tyylisuuntia niin, että niiden pohjalle voidaan perustaa menestyviä yrityksiä, joille haetaan markkinoita kaikkialta maailmasta paitsi Suomesta, koska täällähän ei tunnetusti ole riittävästi markkinoita.
Sitten siirretään suomalaisen jazzin tuotanto Kiinaan, niin että saadaan halvalla työvoimalla tuotetuksi yhtä laadukasta tavaraa kuin kalliilla kotimaisella.
Tai sitten ehdotetaan kulttuuriministerille (!!), että jazz kielletään Suomessa.
Ei minkään muun vuoksi kuin siksi, että jazz houkuttelee tupakoimaan. Ei kuulkaa kestä kauan, kun kaikki kellareihin perustetut, perinteisen savuiset salajazzluolat ovat täynnä porukkaa, ei siksi, että niissä soitetaan jazzia, vaan siksi, että niissä saa polttaa. No, leikki sikseen.
Viime vuonna jazzmaailman kauhein tapaus oli New Orleansin joutuminen hirmumyrskyn kouriin. Jälleenrakennus kestää kauan, eikä mikään tietenkään ole sen jälkeen entisellään.
Parempaa oli, että Suomijazz porskutti edelleen laajalla rintamalla korkealla tasolla. Meille kasvaa jatkuvasti toinen toistaan ammattitaitoisempia nuoria muusikoita, joita on ilo kuunnella.
Täytyy kuitenkin muistaa, ettei ammattitaito vielä riitä, vaikka sillä voikin saada kympin levyraadissa ja pikajulkisuutta iltapäivälehdissä (ei kuitenkaan lööpeissä asti). Ammattitaito on se perusta, jolta taiteilijan luovuus kasvaa, jos sitä on.
Kuten Charlie Parker joskus sanoi: Ensin opettelet soittimesi hallinnan, sen jälkeen musiikkisi pohjat ja sitten unohdat sen kaiken ja alat soittaa.
Luovuuden jalostaminen kestää useimmiten kauan, ja sen tuottama taiteellinen sisältö vain syvenee, kuten esimerkiksi Juhani Aaltosen ura osoittaa. Joulukuussa 70 vuotta täyttänyt Junnu on nyt parhaassa vedossaan. Onnea merkkipäivän johdosta vielä kerran.
Suomijazzin levymarkkinoilla oli edelleen kiitettävää eloa. Petri Haussilan TUM-merkiltä tuli kaksi erityisen hienoa levyä, Iro Haarlan ja Uffe Krokforsin suuren kokoonpanon Penguin Beguine ja suomalais-tanskalaisen Delirium kvartetin Eclexistence. Lisää on tulossa tammikuun lopulla, hyvä.
Niiden lisäksi pidin myös Mikko Pettisen MP4:n levystä, vaikka sen kansiteksteistä ei saakaan mitään selvää, ja Trio Töykeiden The Wakesta, joka osoittaa, että niinkin räiskyvä mies kuin Iiro Rantala voi oppia hillitsemään itseään eli kypsymään.
Merkittävä kulttuuriteko oli myös turkulaisen Artie-yhtiön satsaus julkaista Sinikka Oksasen ja Antero Stenbergin vanhat radionauhat.
Maailmalla julkaistiin käsittämätön määrä jazzlevyjä, joista ehkä promillen verran tuli Suomeen saakka. Itse kuulemistani parhaita olivat Thelonious Monkin ja John Coltranen Carnegie Hall -konsertti vuodelta 1957, Charlie Hadenin Liberation Music Orchestran kannanotto Not in Out Name, Greg Osbyn triolevy Channel Three ja Terence Blanchardin Flow.
Olisin mielelläni kuullut myös Billy Bangin Vietnam Reflections -levyn, Dave Douglasin muutamat cd:t, Roswell Ruddin Blue Mongolin, William Parkerin Sound Unityn, Dennis Gonzalezin Inspiration Bandin Nile River Suiten, Jerry Gonzalezin Rhumba Buhainan, Hank Jonesin For My Fatherin, Jack DeJohnetten Music in the Key of Omin, Dave Hollandin Big Bandin Overtimen ja varmaan paljon muitakin, mutta kaikkeahan ei voi saada.
Tämä on siis ensimmäinen blogijuttuni. Odottelen kommentteja, mutta vaikkei niitä tulisikaan, jatkan kirjoittelua lähitulevaisuudessa. Keep swimm... eiku swinging ja odottamattoman hyvää uutta vuotta.

1.1.2006