Suurella sydämellä

Se, mitä tekee, on tehtävä sydämestään.

Voi tuntua naiivilta, kun vanha kyyninen mies tunteilee tuolla tavalla, mutta niin se vain on.

Ajatus tuli mieleen, kun luin blogini saamia kommentteja ja kuuntelin tämän vuoden Jazz Emma -palkinnon saajiksi asetettuja levyehdokkaita, jotka ovat (esittäjän mukaan aakkosjärjestyksessä):

The Five Corners Quintet: Chasin' the Jazz Gone By,
Iro Haarla-Uffe Krokfors Loco Motife: Penguin Beguine,
Anna-Mari Kähärän Orkesteri,
Kannaste-Ojajärvi Quartet: First Draft ja
Umo Jazz Orchestra: Sauna palaa.

Monet nimettöminä - valitettavasti - kirjoittamiani kommentoineet ovat samalla tavalla kuin minä ikävystyneet, kuten he sanovat, diibadaaba-jazziin, jota syntyy, kun juuri valmistuneet ja jopa vielä opiskelevat nuoret tekevät musiikkia, josta kuulee, että he osaavat jo teknisesti kaiken sen, minkä monet vanhemmatkin, jopa enemmän.

Se soitto ei ole vielä suruista eli kokemuksista tehty, vaan nuoruuden innolla, sillä palolla, joka vuosien mittaan toivottavasti kasvaa sekä suuremmaksi että syvemmäksi.

Surullista on kuitenkin jo tuossa vaiheessa se, että tekninen ammattitaito saa aikaan ihailua ja menestystä, kun - kuten Five Corners Quintetin levyn nimikin sanoo - yritetään saada kiinni menneestä. Tulee liian paljon liian varhain, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että omaehtoinen luovuus hiipuu.

Lisäksi näyttää vielä käyvän niin, että ne, joilla on vaikutusvaltaa nykyisessä surullisessa busiikkibisneksessä, eivät tunne jazzin sarkaa riittävän hyvin voidakseen arvioida nuorten virtuoosien tekemisiä minkäänlaisessa suhteuttavassa perspektiivissä.

Jos tänään soitetaan sitä, mitä uutta luoneet taiteilijat soittivat noin 50 vuotta sitten, se ei enää ole samalla tavalla merkityksellistä eikä luovaa kuin silloin, se on vain jäljittelyä. Vaikka viiskulman veikkojen soitto olisi täsmälleen samanlaista kuin 50-luvun Blue Note -hemmojen, se on vain himmeä varjo alkuperäisestä ja rehellisestä, siitä, joka tuli sydämestä.

Älkää ymmärtäkö väärin; olen aina pitänyt koulutusta tärkeänä myös musiikissa, mutta samalla tavalla kuin Charlie Parker ja Upi Sorvali. Bird sanoi häneltä yksityistuntia kärttäneelle Bobby Jonesille, että ensin on hallittava sekä soitin että musiikki, ja sen jälkeen pitää unohtaa se kaikki ja vain soittaa. Tekniikan pitää siis olla selkäytimessä, jotta voi tuoda esille sen, mikä on sydämessä.
Upi taas sanoi minullekin, että jos ihmisellä on todellista luovaa kykyä, koulutus ei sitä tapa, vaan antaa sille välineet. Luovuus ei siis pääse esille ilman oppia ja harjoittelua.

Älkääkä kuvitelko sitäkään, että pitäisin Five Corners Quintetiä huonona bandina. Sen levylle vain on liian varhaista antaa vuoden parhaan jazzlevyn palkintoa, koska se etsii vielä linjaansa, ja voi olla, että ennen kuin linja löytyy, bandikin on kadonnut, sen verran kehityskykyisiä ja - olettaisin - kunnianhimoisia nuoria lahjakkuuksia ryhmässä on, että useimmat pyrkivät omalle uralleen.

Samalla tavoin on liian varhaista ja lyhytnäköistä suomalaisen musiikin vientijärjestön tohkeilla bandin mahdollisuuksista maailmalla.

Kaupallisessakin toiminnassa pitäisi olla pohjaa ja pitkäjänteisyyttä. Tuki pitäisi antaa niille, joilla on jo taiteellista luovuutta, ei pelkkää teknistä ammattitaitoa.

Ammattitaidostahan tavataan levyraadissa antaa täydet pisteet, mutta luovuudesta ei yleensä saa pisteitä lainkaan. Koskettavaa luovuutta ei kuitenkaan ole ilman ilman ammattitaitoa eli ammattitaito on luovuuden perusedellytys eikä pelkästään siitä pitäisi antaa pisteitä lainkaan.

Mielenkiintoista vertailupohjaa tuli vasta myönnettyjen Yhdysvaltain Grammy-palkintojen saajista. Jazzgrammyjä ei kovin montaa anneta, mutta nekin menivät kokeneille artisteille: Sonny Rollins, 75 vuotta, Wayne Shorter, 72, Eddie Palmieri, 69, Dave Holland, 59, Pat Metheny, 51, ja Dianne Reeves, 49.

Ja, kas kummaa, Grammyt vuoden parhaasta pop-instrumentaaliesityksestä ja rock-instrumentaaliesityksestä pokkasi kitaristi Les Paul, 90.