Jazzia lööppeihin!
Siskot ja veljet jazzissa, me olemme olleet liian vaatimattomia ja vetäytyviä.
Vaikka suomijazz on monen tekijän voimin valloittanut maailmaa jo kymmeniä vuosia, niin eipä se näy eikä kuulu samalla tavalla kuin muiden genrejen maailmanvalloitukset.
Lööppimaailmassa ja kvartaalitaloudessa ei pärjätä, ellei olla lööpeissä ja ellei tuote menesty.
Siinä ei auta yhtään edes se, että tasavallan presidentti / puolustusvoimien ylipäällikkö käy Pori Jazzeilla tai tilaa itsenäisyyspäivän vastaanotolle jazzbandeja, eikä se, että suomalaiset yhtyeet ja muusikot voittavat kansainvälisiä kilpailuja.
Kissa kiitoksella elää, sanoi jo vanha kansa.
Jos emme pärjää niille, liittykäämme niihin, sanovat amerikkalaiset.Jazzväen profiili on ollut salarakas-markkinoilla liian matala, jos sitä on siellä ollutkaan. Kenestäkään ei tule menestyjää, elleivät nimi ja toimiala näy lööpeissä, sillä kuten tiedetään, ei sen väliä, mitä kirjoitetaan, kunhan kirjoitetaan ja näytään televisiossa.
Jazzille tarvitaan nyt räväkkää ja rääväsuista, painoarvoltaan raskaan sarjan edustajaa, amerikaksi sanottuna puhemiestä, joka pitää asiaamme esillä, sanoo miten asiat ovat ja tuotteistaa muusikoita, yhtyeitä ja tyylisuuntia niin, että niiden pohjalle voidaan perustaa menestyviä yrityksiä, joille haetaan markkinoita kaikkialta maailmasta paitsi Suomesta, koska täällähän ei tunnetusti ole riittävästi markkinoita.
Sitten siirretään suomalaisen jazzin tuotanto Kiinaan, niin että saadaan halvalla työvoimalla tuotetuksi yhtä laadukasta tavaraa kuin kalliilla kotimaisella.
Tai sitten ehdotetaan kulttuuriministerille (!!), että jazz kielletään Suomessa.
Ei minkään muun vuoksi kuin siksi, että jazz houkuttelee tupakoimaan. Ei kuulkaa kestä kauan, kun kaikki kellareihin perustetut, perinteisen savuiset salajazzluolat ovat täynnä porukkaa, ei siksi, että niissä soitetaan jazzia, vaan siksi, että niissä saa polttaa. No, leikki sikseen.
Viime vuonna jazzmaailman kauhein tapaus oli New Orleansin joutuminen hirmumyrskyn kouriin. Jälleenrakennus kestää kauan, eikä mikään tietenkään ole sen jälkeen entisellään.
Parempaa oli, että Suomijazz porskutti edelleen laajalla rintamalla korkealla tasolla. Meille kasvaa jatkuvasti toinen toistaan ammattitaitoisempia nuoria muusikoita, joita on ilo kuunnella.
Täytyy kuitenkin muistaa, ettei ammattitaito vielä riitä, vaikka sillä voikin saada kympin levyraadissa ja pikajulkisuutta iltapäivälehdissä (ei kuitenkaan lööpeissä asti). Ammattitaito on se perusta, jolta taiteilijan luovuus kasvaa, jos sitä on.
Kuten Charlie Parker joskus sanoi: Ensin opettelet soittimesi hallinnan, sen jälkeen musiikkisi pohjat ja sitten unohdat sen kaiken ja alat soittaa.
Luovuuden jalostaminen kestää useimmiten kauan, ja sen tuottama taiteellinen sisältö vain syvenee, kuten esimerkiksi Juhani Aaltosen ura osoittaa. Joulukuussa 70 vuotta täyttänyt Junnu on nyt parhaassa vedossaan. Onnea merkkipäivän johdosta vielä kerran.
Suomijazzin levymarkkinoilla oli edelleen kiitettävää eloa. Petri Haussilan TUM-merkiltä tuli kaksi erityisen hienoa levyä, Iro Haarlan ja Uffe Krokforsin suuren kokoonpanon Penguin Beguine ja suomalais-tanskalaisen Delirium kvartetin Eclexistence. Lisää on tulossa tammikuun lopulla, hyvä.
Niiden lisäksi pidin myös Mikko Pettisen MP4:n levystä, vaikka sen kansiteksteistä ei saakaan mitään selvää, ja Trio Töykeiden The Wakesta, joka osoittaa, että niinkin räiskyvä mies kuin Iiro Rantala voi oppia hillitsemään itseään eli kypsymään.
Merkittävä kulttuuriteko oli myös turkulaisen Artie-yhtiön satsaus julkaista Sinikka Oksasen ja Antero Stenbergin vanhat radionauhat.
Maailmalla julkaistiin käsittämätön määrä jazzlevyjä, joista ehkä promillen verran tuli Suomeen saakka. Itse kuulemistani parhaita olivat Thelonious Monkin ja John Coltranen Carnegie Hall -konsertti vuodelta 1957, Charlie Hadenin Liberation Music Orchestran kannanotto Not in Out Name, Greg Osbyn triolevy Channel Three ja Terence Blanchardin Flow.
Olisin mielelläni kuullut myös Billy Bangin Vietnam Reflections -levyn, Dave Douglasin muutamat cd:t, Roswell Ruddin Blue Mongolin, William Parkerin Sound Unityn, Dennis Gonzalezin Inspiration Bandin Nile River Suiten, Jerry Gonzalezin Rhumba Buhainan, Hank Jonesin For My Fatherin, Jack DeJohnetten Music in the Key of Omin, Dave Hollandin Big Bandin Overtimen ja varmaan paljon muitakin, mutta kaikkeahan ei voi saada.
Tämä on siis ensimmäinen blogijuttuni. Odottelen kommentteja, mutta vaikkei niitä tulisikaan, jatkan kirjoittelua lähitulevaisuudessa. Keep swimm... eiku swinging ja odottamattoman hyvää uutta vuotta.
1.1.2006
Vaikka suomijazz on monen tekijän voimin valloittanut maailmaa jo kymmeniä vuosia, niin eipä se näy eikä kuulu samalla tavalla kuin muiden genrejen maailmanvalloitukset.
Lööppimaailmassa ja kvartaalitaloudessa ei pärjätä, ellei olla lööpeissä ja ellei tuote menesty.
Siinä ei auta yhtään edes se, että tasavallan presidentti / puolustusvoimien ylipäällikkö käy Pori Jazzeilla tai tilaa itsenäisyyspäivän vastaanotolle jazzbandeja, eikä se, että suomalaiset yhtyeet ja muusikot voittavat kansainvälisiä kilpailuja.
Kissa kiitoksella elää, sanoi jo vanha kansa.
Jos emme pärjää niille, liittykäämme niihin, sanovat amerikkalaiset.Jazzväen profiili on ollut salarakas-markkinoilla liian matala, jos sitä on siellä ollutkaan. Kenestäkään ei tule menestyjää, elleivät nimi ja toimiala näy lööpeissä, sillä kuten tiedetään, ei sen väliä, mitä kirjoitetaan, kunhan kirjoitetaan ja näytään televisiossa.
Jazzille tarvitaan nyt räväkkää ja rääväsuista, painoarvoltaan raskaan sarjan edustajaa, amerikaksi sanottuna puhemiestä, joka pitää asiaamme esillä, sanoo miten asiat ovat ja tuotteistaa muusikoita, yhtyeitä ja tyylisuuntia niin, että niiden pohjalle voidaan perustaa menestyviä yrityksiä, joille haetaan markkinoita kaikkialta maailmasta paitsi Suomesta, koska täällähän ei tunnetusti ole riittävästi markkinoita.
Sitten siirretään suomalaisen jazzin tuotanto Kiinaan, niin että saadaan halvalla työvoimalla tuotetuksi yhtä laadukasta tavaraa kuin kalliilla kotimaisella.
Tai sitten ehdotetaan kulttuuriministerille (!!), että jazz kielletään Suomessa.
Ei minkään muun vuoksi kuin siksi, että jazz houkuttelee tupakoimaan. Ei kuulkaa kestä kauan, kun kaikki kellareihin perustetut, perinteisen savuiset salajazzluolat ovat täynnä porukkaa, ei siksi, että niissä soitetaan jazzia, vaan siksi, että niissä saa polttaa. No, leikki sikseen.
Viime vuonna jazzmaailman kauhein tapaus oli New Orleansin joutuminen hirmumyrskyn kouriin. Jälleenrakennus kestää kauan, eikä mikään tietenkään ole sen jälkeen entisellään.
Parempaa oli, että Suomijazz porskutti edelleen laajalla rintamalla korkealla tasolla. Meille kasvaa jatkuvasti toinen toistaan ammattitaitoisempia nuoria muusikoita, joita on ilo kuunnella.
Täytyy kuitenkin muistaa, ettei ammattitaito vielä riitä, vaikka sillä voikin saada kympin levyraadissa ja pikajulkisuutta iltapäivälehdissä (ei kuitenkaan lööpeissä asti). Ammattitaito on se perusta, jolta taiteilijan luovuus kasvaa, jos sitä on.
Kuten Charlie Parker joskus sanoi: Ensin opettelet soittimesi hallinnan, sen jälkeen musiikkisi pohjat ja sitten unohdat sen kaiken ja alat soittaa.
Luovuuden jalostaminen kestää useimmiten kauan, ja sen tuottama taiteellinen sisältö vain syvenee, kuten esimerkiksi Juhani Aaltosen ura osoittaa. Joulukuussa 70 vuotta täyttänyt Junnu on nyt parhaassa vedossaan. Onnea merkkipäivän johdosta vielä kerran.
Suomijazzin levymarkkinoilla oli edelleen kiitettävää eloa. Petri Haussilan TUM-merkiltä tuli kaksi erityisen hienoa levyä, Iro Haarlan ja Uffe Krokforsin suuren kokoonpanon Penguin Beguine ja suomalais-tanskalaisen Delirium kvartetin Eclexistence. Lisää on tulossa tammikuun lopulla, hyvä.
Niiden lisäksi pidin myös Mikko Pettisen MP4:n levystä, vaikka sen kansiteksteistä ei saakaan mitään selvää, ja Trio Töykeiden The Wakesta, joka osoittaa, että niinkin räiskyvä mies kuin Iiro Rantala voi oppia hillitsemään itseään eli kypsymään.
Merkittävä kulttuuriteko oli myös turkulaisen Artie-yhtiön satsaus julkaista Sinikka Oksasen ja Antero Stenbergin vanhat radionauhat.
Maailmalla julkaistiin käsittämätön määrä jazzlevyjä, joista ehkä promillen verran tuli Suomeen saakka. Itse kuulemistani parhaita olivat Thelonious Monkin ja John Coltranen Carnegie Hall -konsertti vuodelta 1957, Charlie Hadenin Liberation Music Orchestran kannanotto Not in Out Name, Greg Osbyn triolevy Channel Three ja Terence Blanchardin Flow.
Olisin mielelläni kuullut myös Billy Bangin Vietnam Reflections -levyn, Dave Douglasin muutamat cd:t, Roswell Ruddin Blue Mongolin, William Parkerin Sound Unityn, Dennis Gonzalezin Inspiration Bandin Nile River Suiten, Jerry Gonzalezin Rhumba Buhainan, Hank Jonesin For My Fatherin, Jack DeJohnetten Music in the Key of Omin, Dave Hollandin Big Bandin Overtimen ja varmaan paljon muitakin, mutta kaikkeahan ei voi saada.
Tämä on siis ensimmäinen blogijuttuni. Odottelen kommentteja, mutta vaikkei niitä tulisikaan, jatkan kirjoittelua lähitulevaisuudessa. Keep swimm... eiku swinging ja odottamattoman hyvää uutta vuotta.
1.1.2006
posted by PR at 09:59
6 Comments:
Janski 2.1.06
Kiitos Tahkis. Yksi tyhjiö bittiavaruudessa on jälleen täytetty.
Suomalaisen jazzin saavutuksia '05 tässä taas vähätellään. Todellisuudessa osaaminen sekä soitannassa että tapahtumien järjestämisessä on mielestäni noteerattu edellisvuosiakin paremmin ulkomaita myöden (mm. Five Corners Quintet & Tampere Jazz Happening). Eri asia on se, miten näkyvää se on ollut ns. "tavalliselle" kansalle eri medioissa tai näkyykö se levymyynnissä. Tästä ei voi syyttää taiteen tekijöitä tai taustapiruja, vaan viihde-pullamössöbisnestä kuluneen vuosikymmenen aikana. Jazz kuuluu kaikille, mutta valtavirtamusiikkia siitä ei enää tule, eikä pidäkään. Totta kuitenkin, että monen kunnan kulttuuritoimella olisi syytä ryhdistäytyä ja ottaa riskejä valtavirran ulkopuolella. Jos jazzkeikkoja järjestetään vain yliopistokaupungeissa, ei kai moni niiden ulkopuolella voi siitä innostuakaan.
"Jazzille tarvitaan nyt... edustajaa... sanoo miten asiat ovat ja tuotteistaa muusikoita, yhtyeitä ja tyylisuuntia niin, että niiden pohjalle voidaan perustaa menestyviä yrityksiä"
Tälle alalle minuakin huvittaisi soittotaidottomana, mutta muuten intomielisenä kuluttajana ryhtyä, mutta en oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa. Ehdotuksia otetaan vastaan. Porista veisin ainakin jazzin takaisin ihmisille, eikä toisiaan tapaamaan tulleille firmojen edustajille, kun muut saavat tyytyä tusina-r&b:iin.
Dilemmasta huolimatta, hyvää uutta vuotta. Toivottavasti tätä ajatuksen lentoa saadaan vielä paljon lisää.
8.1.06 anonymous:
mukavaa asiaa tahkis.
mielestäni suomalainen ns jazzmusiikki perustuu siihen, että nynnyt alkaa harjoitella, päätyy ehkä sibeliusakatemian jazzosastolle, jos hyvin käy, ja siellä sitten joku napoleoni yrittää purra viimesetkin munat pois.
sitten yhteiskunta tukee näitä ns pelossakasvaneita , ja kun levyt tulee ulos, lopputulos on pelokasta paskaa, mistä sitten puolivittumainen kriitikko yrittää keksiä jotain hyvää sanottavaa.jos se on k3sen sisältä.
tänäpäivänä musiikin pitäisi olla paljon parempaa,kun taloudelliset rahkeet löytyy niin monelta.
olisiko käynytkin niin,että yhteiskunnan valtaeliitti pitääkin "sopivasta".
13.1.06 anonymous:
"Totta kuitenkin, että monen kunnan kulttuuritoimella olisi syytä ryhdistäytyä ja ottaa riskejä valtavirran ulkopuolella. Jos jazzkeikkoja järjestetään vain yliopistokaupungeissa, ei kai moni niiden ulkopuolella voi siitä innostuakaan."
Mihinkäs hommassa mitään kulttuuritointa tarvitaan? Ei muuta kuin porukka kokoon ja järjestämään. Voisi ajatella, että pienemmällä paikkakunnalla saattaisi jonkun kirjaston nurkan tai kulttuuripalatsin aulan saada käyttöön pienellä hinnalla tai jopa ilmaiseksi. Paikalle joku poppoo oikein piäkaupungista. Joku duo tai trio ei ole kovin kallis. Toiseksi esiintyjäksi joku oman kylän amatööripoppoo bensarahalla. Paikallislehti saattaa jopa laittaa pienen ja ilmaisen puhvijutun. Paikalle tulleelta yleisöltä sitten vain kolehti keruuseen.
Tappiota tulee suhteellisen varmasti, mutta elelee sitten hiukan nuukemmin. Ja mielihyvä parhaasta musasta kotikylillä on taattu. Lastenlapsille voi sitten kertoa, kuinka paappa/mummu järjesti aikoinaan jazzia kuntaan.
16.1.06 anonymous:
Tulipa tuosta mieleen, että myös gallerioista voisi kysellä, josko haluaisivat jazzia soitettavan tiloissaan. Galleristit ovat yleensä sangen kulttuurimyönteisiä ja ehkäpä monikin jo valmiiksi jazzari. Saapa siinä galleriakin huomiota, kun tulee tupaan rytmimusiikkijengiä, joka ei välttämättä ehkä muuten kuvataiteiden äärelle tule.
niinkauan kun on lait ja asetukset, pitää musiikin olla sopivaa, ettei ilmene kansalaistottelemattomuutta, jota kiihkeä ja anarkiaan taipuvainen musiikki lietsoo.
jatsin täytyy olla nykyään pehmeää, niinkuin se hienosti suomessa onkin.
jats onkuin keräilisi kiiltokuvia,
tai tutkisi lapsen kanssa nukketaloa, jossa on pienenpieni äänentoisto, ja siellä pienenpikkuinen ihana jazz DJ osakesalkkunsa ja piponsa kanssa, joka muistuttaa meitä ,että popparit on oikeastaan jatsareita ja toisinpäin.
jatsari voisi ottaa mallia syyriasta.
pikku kuva turbaanipäisestä suomalaisesta jatsmuusikosta muhamedin haudalla antaa varmasti palstatilaa.
johan rahottajakin innostuu, jos on omaisuus ja kotoväki vaarassa.
ei muutakun paskaks vaan!
kyllä ne lähetystöt palaa suomessakin. ja olisi varmasti myös aihetta.
jos ei edellinen keino tepsi, niin voisihan näistä jazzpäättäjienkin pätevyydestä tehdä vaikka ohjelman.
aihetta riittää, ostaahan kansa makkaraakin, miksei sitten jatsia, joka suurimmaksi osaksi kaipaa kyllä HPeetä mausteekseen, että menisi alas.
miksi muuten nykyään aina nostetaan näitä suoraan koulunpenkillä elämänkokemuksensa hankkineita soittajia vähiin parrasvaloihin?
sama kun pannaan 10000mn juoksuun ylipainoinen kilpailia ja toivotaan parasta.
Post a Comment
<< Home