Hard Bop Hallelujah!

Nykyisenä rovaniemeläisenä olen saanut Lordia suut ja silmät täyteen, kun kaupunginisät ja -äidit intoutuivat ylenpalttiseen viisuvoittajan palkitsemiseen, intoutuivat ehkä jopa siinä toivossa, että kulttuuripääkaupungin asema olisi tipahtanut syliin samalla kertaa, tai edes viisujen järjestäminen ensi keväänä.

Mutta kaikkeahan ei voi saada, ja hyvä niin, sillä mitä suuremmiksi asiat muuttuvat, sitä enemmän tekijöiltä vaaditaan, ja luvalla sanottuna Rovaniemellä ei taida ihan vielä olla riittäviä resursseja sen enempää euroviisujen järjestämiseen kuin kulttuuripääkaupunkiaseman hoitamiseenkaan, oli se pääkaupunkihakemus nyt miten hyvä tahansa.

Tappion tullessa kuitenkin luvattiin, että niitä kaavailuja ja suunnitelmia, joita hakemuksessa on esitetty, ryhdytään myös jossakin mitassa toteuttamaan.

Mielenkiintoisimpiin kuuluu Suomen Jazzliiton hallituksen varapuheenjohtajana istuvan, Lapin läänin entisen läänintaiteilijan, rumpali Juha Söderin esitys "Rumpu" -tapahtuman järjestämisestä. Rumpuhan on yksi ihmiskunnan vahimmista soittimista, ellei vanhin, ja sitä on eri muodoissa lyöty, isketty, läpytetty, mäiskitty, taottu, jymistelty maailman sivu joka puolella.

Juhan esityksestä keskusteltiin kulttuuripääkaupunkihankkeen palavereissa paljon, ja silmiin nousi huikeita näkymiä monenlaisista mahdollisuuksista tehdä tapahtumasta paitsi näyttävä ja vetovoimainen myös taiteellisesti kunnianhimoinen ja korkeatasoinen, ei vähiten jazz-mielessä.

Mutta kyynisenä ja epäluuloisena sitä ajattelee, että näkis vaan ja kuulis kolinaa. Mistähän nekin rahat tehdään, joilla tuollainen mahtava tapahtuma järjestetään?

Vaikka toisaalta kulttuuritapahtumien järjestämisessä on lopulta kysymys pienistä rahoista, jos katsotaan, mitä suurteollisuudessa kuluu.

Vähällä rahalla Rovaniemelle saataisiin myös se jazzkeskus, jonka perustamista kaupungin jazzyhdistys on esittänyt ja jota herra kaupunginjohtaja ainakin lähetystölle kehui kovin myönteisin sanakääntein ja joka oli esillä myös kulttuuripääkaupunkihankkeen keskusteluissa.

Rumpu-tapahtuman ja jazzkeskuksen toteutuminen edellyttäisivät ehkä jotakin euroviisuvoittoon verrattavaa menestysiskua ja onnenpotkua, jotka herättäisivät isokenkäiset panostamaan asioihin saadakseen myös itselleen kaikesta jotakin hyötyä.

Mieleen nousivat Sun Ran Arkestrat ja näyttävät lavashowt, jotka monella tavalla aikoinaan kiinnittivät yleisön huomion musiikista esityksien toisarvoisiin asioihin.

Heräsi myös kysymys, onko jazzin ongelma se, että keskitytään liikaa musiikkiin eikä oteta yleisöä?

Putaansuun Tomikin sanoi jossakin haastattelussa toivovansa, että Lordin voiton kautta euroviisuihin saataisiin tulevaisuudessa muutakin kuin vain hömppäeurohumppaa, esimerkiksi lisää rock-vetoja tai jopa jazzesityksiä.

Rohkaistukoot siis kutsukilpailun järjestäjät tarttumaan entistä epätavallisempiin esittäjiin, joiden karisma yltäisi reilusti yleisön puolelle, tietenkin musiikin tasosta tinkimättä, ja uskaltakoot jazzmuusikot kehittää värikkäitä lavaesityksiä, pohjalta Hard Bop Hallelujah!

Nostettako tarvitaan?

Näyttää olevan niin, että kuukausi täytyy odottaa bloggamatta, jotta tulisi edes sellaisia kommentteja kuin viime juttuuni. Sehän kertoo juuri siitä, mistä kommentitkin: Ainakin suomalaiset jazzfanit - friikeistä taitaa olla turhaa puhua - ovat vetäytyvää porukkaa, jotka eivät juuri keskustele eivätkä kinaa, vaikka se olisi terveellistä.

Omalta osaltani syytän kylmän rauhallisesti pitkästä tauosta sitä, että työt tahtovat pahoin haitata harrastuksia.

Mutta tässä sitä kuitenkin taas ollaan, yllätys, yllätys, ja olen miettinyt taas sitä, miksei jazz millään saa itselleen sellaista asemaa kuin konserttimusiikki, ooppera, rock ja jopa iskelmä.

Yksi ja ehkä suurin syy on se, joka tulee esille tuossa edellä. Toinen syy voi olla se, ettei jazzin ehkä pidäkään olla elämää suurempaa, mahtipontista eikä teennäistä, kuten nuo hype-musiikinlajit, joihin on nykyään pakko lukea myös asemansa julkisen vallan helmassa vakiinnuttanut niin sanottu vakava musiikki.

Vai mitä sanotte siitä metelistä, mitä on lietsottu Kaija Saariahon uuden oopperan ympärillä? Onneksi se sai paitsi kiitoksia myös moitteita.

Entä sitten se, että Helsingissä järjestettiin oikein iskelmä-gaala? Ja että joka vuosi jaetaan jo Iskelmä-Finlandia? Ja että Iskelmä-Finlandian jakajana on tänä vuonna Markku Johansson, UMO Jazz Orchestran entinen taiteellinen johtaja ja helvetin hyvä torvensoittaja? Ja että vuosi tai pari sitten kyseisen palkinnon valitsija, kapellimestari Raimo Henriksson, pohjimmiltaan jazzmies, meni ja antoi kunnian Matille ja Tepolle? Arvostelukyvyn puutettako?

No, kaikki johtuu tietysti vallitsevasta ja kasvavasta tuottavuuden vaatimuksesta. Eikä jazz juuri tuota kenellekään mitään, etenkään tekijöilleen, joiden kanssa tuottavuuteen tähtäävät eivät tietenkään halua olla missään tekemisissä.

Mutta toisaalta, jazz on rehellistä, maanläheistä, ihmisen kokoista musiikkia, ja kyllähän muutamat meidänkin pienen ja sinnikkään kansamme keskuudesta jazzmuusikoiksi erehtyneet tulevat jollakin tavalla toimeen. Monilla kuuluu olevan suorastaan keikkakalentterit täynnä.

Ja jazz on taiteellisesti voimissaan, vaikkeivät sitä tiedäkään juuri muut kuin ne harvat, jotka sitä tekevät tai ovat sen kanssa jollakin tavalla muuten tekemisissä.

Jos jazzille halutaan toisenlaista asemaa ja nostetta kuin nyt, jolloin sitä diggaavat käyvät harvoissa konserteissa ja kuuntelevat kotonaan levyjä, joita saa nykyisin monesta lähteestä, sitä on nostettava.

Alan toimijoiden tulee kehittää näyttäviä tilaisuuksia, joissa jazzin merkitys musiikin kehityksessä viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana tuodaan rohkeasti ja ujostelematta esille, eikä tyydytä siihen, että Emma-gaalassa jaetaan yksi jazzpysti, äkkiä juhlien alkuhetkillä, että saadaan se nopeasti tieltä pois.

Yllättävä Jazz-Emma

Olipa iloinen yllätys, kun Emma-raati päätti antaa jazzpalkinnon Iro Haarlan ja Uffe Krokforsin Loco Motifen Penguin Beguine -levylle!

Muutkin ehdokkaat olivat toki hyviä, ja Five Cornersin kohdalta minun täytynee vetää aiempia kommentteja sen verran takaisin, että kun en ole kuullut bandia elävänä, niin kritiikki suuntautukoon vain levyyn - se on minusta enemmän tuottajien kuin soittajien luomus - ja kun olen nyt antanut uskottavina pitämieni tahojen kertoa itselleni, että bandi on lavalla hämmästyttävä, niin jätän sitä koskevan kommentoinnin ainakin siihen saakka, että olen itsekin kuullut ja nähnyt heitä.

Veturin ja Viiskulman välisissä eroissa kiteytyy se ongelmallinen noidankehä, joka on voimistunut viime vuosina, no, varmaan ainakin kolmen, neljän viime vuosikymmenenkin aikana, nimittäin se, että kaikkien alojen taidetta on alettu tuotteistaa, jotta saataisiin yleisöä, jotta taiteen tekijät ja taide itsekin pysyisi hengissä. Ennen puhuttiin kaupallisuudesta, jolla oli jazzpiireissä ensin halventava, mutta vähitellen yhä useammin myönteinen merkitys.

Voiko taide olla samaan aikaan sekä merkityksellistä että suosittua vai käykö niin, että esimerkiksi musiikki, jolla on alun perin ollut selvä tehtävä ja merkitys, menettää nämä keskeiset ominaisuudet, jos/kun siitä tulee suosittua?

Jazz oli alun perin populaaria ja käyttömusiikkia, mutta varsin nopeasti sille kehitettiin taiteellisia suuntia, kun sen piirissä kasvoi taiteellisesti kunnianhimoisia, entisistä arvostuksista piittaamattaomia, omilla ehdoillaan toimineita ja toimivia tekijöitä.

Kun taidejazz sitten ei enää kiinnostanutkaan suuria massoja eikä keskeisiksi toimijoiksi kasvaneita levy-yhtiöitä ja festivaalien järjestäjiä, sitä ruvettiin tuotteistamaan helpommin sulatettavaan, kansaan menevään muotoon. Se on minusta johtanut siihen, että musiikki on menettänyt paitsi omaehtoisuuttaan myös merkitystään ja mielenkiintoaan.

Nykyisessä maailmassa on äärimmäisen vaikeata tehdä mitään omaehtoista taidetta, ja kumma kyllä, musiikki on taiteista abstrakteimpana kuitenkin kaikkein helpoimmin kansanomaistettavissa. Musiikista on tullut se taiteen laji, joka on voimakkaimmin mukana ihmisten arjessa, tavaratalojen hissejä ja kapakoiden vessoja myöten. Se myös jakaa ihmiset jyrkästi ei ainoastaan kahtia, vaan paljon lukuisampiin ryhmittymiin.

Minkään esimerkiksi radiokanavan musiikkitarjonta ei pysty koskaan tyydyttämään yhtä kuulijaa täysin. Kun yritetään tarjota jokaiselle jotakin, niin aina sieltä kuitenkin tulee jotakin täysin sietämätöntä, vaikka välillä tulisi jotakin kuunneltavaakin.

Itse olen radiota kuunnellessa monesti ihmetellyt, että miksi jollakin on ollut tarve "säveltää" ja sanoittaa jokin kappale, miksi joku on halunnut sen esittää, miksi joku on pitänyt tarpeellisena tuottaa kappale levylle, miksi joku on ostanut levyn radioon ja miksi joku on päättänyt, että tätä pitää radiossa soittaa.

Puuttumatta sen enempää muihin Emma-valintoihin, täytyy kiittää raatia jazz-Emman valinnasta, joka on tietysti saattanut tapahtua tiukankin äänestyksen jälkeen, mene tiedä. Ellei ratkaisu ollut yksimielinen, niin enemmistö piti joka tapauksessa sinnikkäästi asiantuntevan päänsä.

Täytyy vain toivoa, että jatkossa omaehtoista musiikkia tuetaan nyt annetun mallin mukaisesti nykyistä voimakkaammin eikä ruveta tuotteistamaan riippumattomien taiteilijoiden työtä.

Vapauden kaiho

Vapaus on kummallinen asia. Elämässä ja yhteiskunnassa sitä pidetään arvokkaana, tavoiteltavana asiana, kun kuvitellaan, että järjestäytynyt yhteiskunta ja kansanvalta muka antavat ihmiselle vapauden, vaikka järjestelmä perustuu laeilla säädetyille rajoituksille, ja vapautta todella joudutaan tavoittelemaan.

Toisaalla taas, kuten jazzissa ja taiteissa ylipäätään, sitä ei tahdota millään suvaita. Free jazz ja abstrakti kuvataide torjutaan yleisesti asioina, joita ei voida (=haluta) ymmärtää, koska ne eivät niin sanotusti esitä mitään.

Jazz on lyhyen historiansa aikana kehittynyt jättiaskelin, lainatakseni Coltranen tunnetun sävelmän nimeä. Jokaisessa tyylillisen kehityksensä taitekohdassa musiikkia on vapautettu aiemmista rajoituksista, koska rajoitukset ovat alkaneet ahdistaa musiikin tekijöitä.

Vapauden tavoittelu on herättänyt joka kerta voimakkaita reaktioita vanhan säilyttämisen puolesta ja uutta vastaan. Ja jos joku, kuten minäkin vuosien varrella, on esiintynyt vapaamuotoisen improvisoidun musiikin puolestapuhujana, hän on saanut friikin leiman otsaansa, vaikka kuinka olisi pitkän ajan katsannossa puhunut yhtä lailla myös perinteisen musiikin puolesta.

Historiallinen perspektiivi pitäisi osata säilyttää monissa asioissa, myös taiteiden kehityksessä. Jazzin satavuotisen historian aikana sen musiikillisen kehityksen pioneerit ovat aina joutuneet omana aikanaan kovaan kielteiseen arvosteluun. Vastustus on johtunut sekä luutuneista käsityksistä että historiallisen näkökulman vajavuudesta.

Pari esimerkkiä tuosta jälkimmäisestä.

Parikymmentä vuotta sitten eräs kollegani kertoi silloin noin 15-vuotiaan tyttärensä kysyneen isältään, että hei, onks Paul McCartney joskus soittanu jossain muussa bandissa ku Wingsissä.

Tässä kohtaa esitän itse välikysymyksen: Kuka enää muistaa, että Paul ja Linda vetivät joskus Wings-nimistä bandia? Ja kohta voidaan kysyä, että kuka enää muistaa, kuka oli Paul.

Pari, kolme vuotta sitten soitin eräälle musiikin koulutustyössä ansioituneelle ystävälleni Jay McShannin orkesterin levytystä kappaleesta Swingmatism vuodelta 1941. Siinähän 20-vuotias Charlie Parker soittaa ensilevytyksellään perinteisen 1930-lukulaisen big bandin sovitukseen miltei tyylipuhtaan bebop-soolon.

Ystäväni ei ollut kuullut levyä aiemmin, vaikka on koko aikuisen ikänsä puuhaillut musiikkikoulutuksessa, ja kun Parkerin soolo alkoi, hän hyppäsi ällistyneenä pystyyn ja kiljaisi: Mitä, mitä?
Mitäpä muutakaan kuin sitä, että pyrittiin ulos kangistuneista kaavoista ja aikansa eläneistä rajoituksista eli vapauteen.

Mutta vapauspa ei olekaan niin selvä käsite kuin voisi kuvitella, jos kuuntelee vain Yhdysvaltain nykyistä presidenttiä.

Kuten M.A.Numminen toteaa taannoisessa runossaan "Tahdon vapauden", puhdasta vapautta ei olekaan, koska me olemme aina riippuvia ulkopuolisista ihmisistä ja asioista.

Täytyy siis tyytyä näennäiseen vapauteen, esimerkiksi sellaiseen, joka vallitsee jazzyhtyeessä; jokaisella on vapaus tehdä, mitä haluaa, kunhan edes vähän kuuntelee, mitä toiset tekevät ja yrittää saavuttaa vuorovaikutusta.

Sitten on sellainen arvokas asia kuin sananvapaus.

Olen edelleen sitä mieltä, toisin kuin vanha koulutoverini Matti Laipio (kts. "Jazzrytmit", nro 1/06, sivu 34), että Classic Jazz ry:n arvostelukyky horjui, kun se viime vuonna valitsi Louis Armstrong -palkinnon saajan. Jos tasoltaan vaihtelevan ja linjattoman julkaisun päätoimittajaa arvostetaan niin paljon, että hänelle myönnetään olemattomista musiikillisista ansioista huolimatta jazzin erään suurimman taiteilijan nimeä kantava palkinto, niin se jos mikä on arvojen polkemista.

Olen Matin kanssa eri mieltä myös suosikkiäänestyksien merkityksestä. Pannaanhan niissä ihmisiä arvojärjestykseen, millä voi olla monenlaisia vaikutuksia, niin hyviä kuin huonojakin, ja ellei arvioijien asiantuntemus ole riittävää, eivät lopputuloksetkaan ole päteviä. En usko, että "Jazzrytmien" päätoimittaja Osku Rajalakaan ihan omaksi huvikseen näitä äänestyksiä järjestää.

Sekin on mielenkiintoinen näkemys, että jos minä kirjoitan jazzin korjaamattomista ikuisuusongelmista, se on Matin mielestä vanhaa narinaa ja kaunojen purkamista, mutta kun Osku sinnikkäästi julkaisee lehteä ja kirjoittaa vuodesta toiseen omista kaunoistaan, niin se on työvoitto.

Mitähän uusia argumentteja Matilta on vuosien mittaan löytynyt keskustelun edistämiseksi? Tuntuu siltä, että hän haluaa tukahduttaa keskustelua.

Puolustan itse viimeiseen asti sekä Matin että Oskun vapautta ilmaista mielipiteitään. Se on helppoa heille - ja minullekin - kun on löytynyt media. Täytyy varmaan seuraavaksi tehdä aiheesta pilakuva.

Suurella sydämellä

Se, mitä tekee, on tehtävä sydämestään.

Voi tuntua naiivilta, kun vanha kyyninen mies tunteilee tuolla tavalla, mutta niin se vain on.

Ajatus tuli mieleen, kun luin blogini saamia kommentteja ja kuuntelin tämän vuoden Jazz Emma -palkinnon saajiksi asetettuja levyehdokkaita, jotka ovat (esittäjän mukaan aakkosjärjestyksessä):

The Five Corners Quintet: Chasin' the Jazz Gone By,
Iro Haarla-Uffe Krokfors Loco Motife: Penguin Beguine,
Anna-Mari Kähärän Orkesteri,
Kannaste-Ojajärvi Quartet: First Draft ja
Umo Jazz Orchestra: Sauna palaa.

Monet nimettöminä - valitettavasti - kirjoittamiani kommentoineet ovat samalla tavalla kuin minä ikävystyneet, kuten he sanovat, diibadaaba-jazziin, jota syntyy, kun juuri valmistuneet ja jopa vielä opiskelevat nuoret tekevät musiikkia, josta kuulee, että he osaavat jo teknisesti kaiken sen, minkä monet vanhemmatkin, jopa enemmän.

Se soitto ei ole vielä suruista eli kokemuksista tehty, vaan nuoruuden innolla, sillä palolla, joka vuosien mittaan toivottavasti kasvaa sekä suuremmaksi että syvemmäksi.

Surullista on kuitenkin jo tuossa vaiheessa se, että tekninen ammattitaito saa aikaan ihailua ja menestystä, kun - kuten Five Corners Quintetin levyn nimikin sanoo - yritetään saada kiinni menneestä. Tulee liian paljon liian varhain, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että omaehtoinen luovuus hiipuu.

Lisäksi näyttää vielä käyvän niin, että ne, joilla on vaikutusvaltaa nykyisessä surullisessa busiikkibisneksessä, eivät tunne jazzin sarkaa riittävän hyvin voidakseen arvioida nuorten virtuoosien tekemisiä minkäänlaisessa suhteuttavassa perspektiivissä.

Jos tänään soitetaan sitä, mitä uutta luoneet taiteilijat soittivat noin 50 vuotta sitten, se ei enää ole samalla tavalla merkityksellistä eikä luovaa kuin silloin, se on vain jäljittelyä. Vaikka viiskulman veikkojen soitto olisi täsmälleen samanlaista kuin 50-luvun Blue Note -hemmojen, se on vain himmeä varjo alkuperäisestä ja rehellisestä, siitä, joka tuli sydämestä.

Älkää ymmärtäkö väärin; olen aina pitänyt koulutusta tärkeänä myös musiikissa, mutta samalla tavalla kuin Charlie Parker ja Upi Sorvali. Bird sanoi häneltä yksityistuntia kärttäneelle Bobby Jonesille, että ensin on hallittava sekä soitin että musiikki, ja sen jälkeen pitää unohtaa se kaikki ja vain soittaa. Tekniikan pitää siis olla selkäytimessä, jotta voi tuoda esille sen, mikä on sydämessä.
Upi taas sanoi minullekin, että jos ihmisellä on todellista luovaa kykyä, koulutus ei sitä tapa, vaan antaa sille välineet. Luovuus ei siis pääse esille ilman oppia ja harjoittelua.

Älkääkä kuvitelko sitäkään, että pitäisin Five Corners Quintetiä huonona bandina. Sen levylle vain on liian varhaista antaa vuoden parhaan jazzlevyn palkintoa, koska se etsii vielä linjaansa, ja voi olla, että ennen kuin linja löytyy, bandikin on kadonnut, sen verran kehityskykyisiä ja - olettaisin - kunnianhimoisia nuoria lahjakkuuksia ryhmässä on, että useimmat pyrkivät omalle uralleen.

Samalla tavoin on liian varhaista ja lyhytnäköistä suomalaisen musiikin vientijärjestön tohkeilla bandin mahdollisuuksista maailmalla.

Kaupallisessakin toiminnassa pitäisi olla pohjaa ja pitkäjänteisyyttä. Tuki pitäisi antaa niille, joilla on jo taiteellista luovuutta, ei pelkkää teknistä ammattitaitoa.

Ammattitaidostahan tavataan levyraadissa antaa täydet pisteet, mutta luovuudesta ei yleensä saa pisteitä lainkaan. Koskettavaa luovuutta ei kuitenkaan ole ilman ilman ammattitaitoa eli ammattitaito on luovuuden perusedellytys eikä pelkästään siitä pitäisi antaa pisteitä lainkaan.

Mielenkiintoista vertailupohjaa tuli vasta myönnettyjen Yhdysvaltain Grammy-palkintojen saajista. Jazzgrammyjä ei kovin montaa anneta, mutta nekin menivät kokeneille artisteille: Sonny Rollins, 75 vuotta, Wayne Shorter, 72, Eddie Palmieri, 69, Dave Holland, 59, Pat Metheny, 51, ja Dianne Reeves, 49.

Ja, kas kummaa, Grammyt vuoden parhaasta pop-instrumentaaliesityksestä ja rock-instrumentaaliesityksestä pokkasi kitaristi Les Paul, 90.

Hyvä meininki Cannes'issa

Kyllä ovat taas poliitikot ja virkamiehet saaneet olla tyytyväisiä itseensä, kun suomalaista musiikkia on viety niin maan perusteellisesti oikein ulkomaille. Eräs tuttuni kommentoi suivaantuneena Tanja Karpelan Cannes'ista antamia lausuntoja, joita itse en valitettavasti kuullut, ihmettelemällä, että mitähän kulttuuriministerikin on oikeastaan tehnyt sen eteen, että suomalainen musiikki, tässä tapauksessa etupäässä rock, on menestynyt maailmalla.

Ei pitäisi ihan kaikkea kunniaa ruveta ottamaan, kun ei ole mitään näyttöjä.

Nyt täytyy palauttaa mieliin, että suomalainen musiikki, erityisesti jazz on menestynyt kansainvälisesti jo 1960-luvun loppupuolelta alkaen.

Ensin Eero Koivistoinen - onnea vain Koippa 60 vuoden virstanpylvään ohittamisen johdosta! - kvaretteineen voitti Montreux'n jazzfestivaalien yhtyekilpailun 1969, pari vuotta myöhemmin Tuohi-klangi teki saman tempun.

1970-luvun alkupuolella Tasavallan Presidentti soitti kahteen otteeseen Ronnie Scottin jazzkerholla Lontoossa. Saksofonistina oli silloin Pekka Pöyry, kitaristina Jukka Tolonen.

Samoihin aikoihin Edward Vesala menestyi komeasti eurooppalaisissa jazzpiireissä sekä Tomasz Stankon kanssa yhdessä vetämällään kvartetilla että Jan Garbarekin kanssa. Sakari Kukon Piirpauke oli kova sana Keski-Euroopassa niin kauan kuin bandi oli koossa.

70-luvun lopulla Simo Salminen pestattiin trumpetistiksi Thad Jonesin ja Mel Lewisin big bandiin, jonka lisäksi Simo soitti jenkeissä viihtyessään myös ainakin Buddy Richin isossa orkesterissa.

Sarah Vaughan halusi adoptoida Severi Pyysalon Porin jazzeilta jenkkeihin jo 80-luvulla, ja Jukka Perko soitti Dizzy Gillespien United Nations -orkesterissa 90-luvun alussa.

Muutama suomalainen on tehnyt omaa uraansa Yhdysvalloissa: muun muassa Klaus Suonsaari ja Mika Pohjola.

Viime vuosina suomalaiset jazzyhtyeet ja muusikot ovat menestyneet ympäri Eurooppaa järjestetyissä kilpailuissa: U-Street All Stars, Alexi Tuomarila, Ilmiliekki jne.

Näihin saavutuksiin, joista kunnia ja ansio kuului tekijöille itselleen sekä osittain Yleisradiolle eli Matti Konttiselle, ei koskaan kiinnitetty mitään huomiota virallisissa valtiollisissa tai poliittisissa piireissä kaupallisista nyt puhumattakaan, mutta niiden kanssahan me jatsarit emme missään nimessä halua olla missään tekemisissä.

Ei tullut palkintoja eikä ansiomerkkejä, ei juuri kutsuttu linnan juhliin edes keikalle, ei lähdetty tukemaan julkisilla varoilla vientiponnistuksia, ei olisi tullut varmasti mieleenkään, jos tieto asioista sattui edes saavuttamaan päättäjiä, hyvä jos saatiin apurahoja, jos tultiin hakeneeksi.

Nythän tietysti eletään toisenlaisia aikoja, ja lehtien (lue Hesarin) kulttuurisivuilla käsitellään alaa jotakuinkin laajasti. Mutta tilanne ei ole musiikkimaailmassa paljonkaan muuttunut. Konserttimusiikki porskuttaa valtion kymmenien miljoonien eurojen avustuksilla, sillä muuten sitä ei pystyttäisi esittämään, rock toimii markkinavoimien ehdoilla, vaikka levy-yhtiöt ja musiikin tallennusmenetelmät elävät rankkaa murroskautta, mutta jazz on aina vain samassa väliinputoajan asemassa kuin ennenkin.

En taaskaan sano, että kaikkien pitäisi digata jaskaa, mutta sen sanon, että jazzille pitäisi viralliselta taholta antaa se arvo, joka sillä on tämän ajan musiikin alkulähteenä, josta edelleenkin pulppuaa virkistäviä vesiä monesti musiikkimaailman ummehtuneeseen, seisovan veden lätäkköön.

Muuten, onko Helsingin Töölön kaasuvuoto jazzia vastaan kohdistunut tahallinen provokaatio vai jazzin pelastamiseen tähtäävä Sauli Niinistön vastustajien operaatio?

Jatkoa edelliseen

Tekniset ongelmat ovat haitanneet tämän blogin alkutaivalta, mutta nyt niistä on toivottavasti päästy eroon.

Ongelmat aiheuttivat sen, että edellisestä jutusta jäi loppuosa pois, joten jatketaan siitä, mihin jäätiin. Seuraavilla kerroilla taidan vastata tulleisiin kommentteihin, joista kiitos.

Jazzliiton rovaniemeläinen jäsenyhdistys Jaskan kaverit on nyt esittänyt Helsinkiin yritetyllä konseptilla toimivan Lapin jazzkeskuksen perustamista Euroopan kulttuuripääkaupungin asemaa vuonna 2011 tavoittelevalle Rovaniemen kaupungille.

Nähtäväksi jää ja parasta toivotaan, vaikka pahinta pelätään. Suurimpana ongelmana on täälläkin sopivan tilan löytäminen, tilan josta voitaisiin tietysti rakentaa vaikka Lapin musiikkikeskus. Tänään pidetyssä palaverissa oli mukava kuulla, että Rovaniemen kirjaston musiikkiosastolla lainataan ahkerasti jazzlevyjä, joten voisi olettaa, että kysyntää on.

Sähköpostiin ilmaantui taannoin - pyytämättä, mutta odotetusti - Jazzrytmit-lehdestä viesti, jossa toivottiin osallistumista lehden vuotuiseen "kriitikkoäänestykseen".

Olen tietoisesti boikotoinut äänestystä muutaman vuoden ajan, koska se ei minusta vastaa tarkoitustaan, oli sen ajatus miten hyvä tahansa. Suurin syy on se, että ääniä pyydetään monilta sellaisilta ihmisiltä, yrityksiltä ja järjestöiltä, joilla ei ole mitään edellytyksiä vastata tällaiseen kyselyyn.

Se näkyy selvästi siitä, kenelle sähköposti on lähetetty. Oman elitistisen ja ennakkoluuloisen näkemykseni mukaan noin 90:n viestin saajan joukossa on korkeintaan 40 sellaista tahoa, joilla on edellytyksiä vastata. Viime vuonna äänestykseen osallistui (onneksi vain) 36 ihmistä, joista 21 oli tiedotusvälineiden edustajia ja 15 jazzyhdistysten edustajia.

Kuinka moni mahtoi täyttää "kriitikon" pätevyyden?

Kun olen kuitenkin jonkin verran julkisuudenjanoinen, niin laitanpa tähän vielä oman listani Jazzrytmien luokittelun mukaan.

Vuoden muusikko: Juhani Aaltonen
Yhtye: Jouni Kesti & Staalinin Urut
Levy: Iro Haarla-Uffe Krokfors: Penguin Beguine (TUM)
Säveltäjä: Jouni Kesti
Trumpetisti: Verneri Pohjola
Pasunisti: Jari Hongisto
Sopraanosaksofonisti: Juhani Aaltonen
Alttosaksofonisti: Jukka Perko
Tenorisaksofonisti: Juhani Aaltonen
Baritonisaksofonisti: Mikko Innanen
Huilisti: Juhani Aaltonen
Klarinetisti: -
Pianisti: Seppo Kantonen
Kosketinsoittaja: Joni Kesti
Kitaristi: Raoul Björkenheim
Viulisti: Mikko-Ville Luolajan-Mikkola
Vibrafonisti: Severi Pyysalo
Hanuristi: Kimmo Pohjonen
Akustinen basisti: Uffe Krokfors
Sähköbasisti: Jasse Kesti
Tuubisti: -
Rumpali: Jouni Kesti
Lyömäsoittaja: -
Naisvokalisti: Anna-Mari Kähärä
Miesvokalisti: Wimme Saari
Mieleisimmät festivaalit: Kalott Jazz&Blues

Muuten olen sitä mieltä, että Classic Jazz ry osoitti harvinaista arvostelukyvyn puutetta Louis Armstrong -palkintonsa jakamisessa.

Sanomasta päästyä

Kuinka usein käy niin, että juuri, kun pääsee sanomasta jotakin, jostakin ulkopuolelta tyrkkää samaa asiaa.
Tällä viikolla lehdissä on kerrottu, että toisen asteen ammattioppilaitosten ja ammattikorkeakoulututkintojen suorittaneista rytmimuusikot ovat suurin työttömiksi jääneiden ryhmä, 13 prosenttia.
Sitten Tavastialla järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen (sic!) intoili suomalaisen rockin puolesta ja antoi ymmärtää, että valtio alkaa vahvasti tukea rockin vientiä.
Näin siitä huolimatta, että suomalainen rock on jo omin voimin onnistunut viemään itseään maailmalle hyvällä menestyksellä. Mitä tukea se enää tarvitsee?
Samassa Hesarissa kerrottiin, että Kansallisooppera saa tänä vuonna valtion tukea 42 miljoonaa euroa. Käyttäkustannuksiin 30,5 miljoonaa ja vuokriin 11,4 miljoonaa.
Jazzin nihkeästi saama valtion tuki liikkunee korkeintaan kymmeneosissa tuosta rahasta. Tarkat luvut lienevät Suomen Jazzliiton tiedossa. Oopperan rahoilla suomalaista jazzia edistettäisiin kymmenen vuoden ajan ja vietäisiin maailmalle aivan tolkuttomasti.Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että Nokia lahjoittaisi promillen (tuhannesosan) yhden neljännesvuoden voitostaan (kvarttaalituloksestaan) suomalaisen jazzin hyväksi, ja pohtinut, mitä sillä voisikaan tehdä. Loton jättipotillakin veisi jazzia eteenpäin hyvän matkaa.
Aikoinaan 1980-luvun puolivälin jälkeen kaavailimme jazzliitossa Helsinkiin kaupungin tukemaa jazzklubia, joka olisi ollut auki tiistaista sunnuntaihin ja jossa olisi ollut elävää musiikkia niin monena iltana viikossa kuin mahdollista ja muina iltoina musiikkia levyiltä.
Klubi olisi ollut monitoiminen jazzkeskus, johon olisi voitu rakentaa vähitellen klubin lisäksi konserttisali, korkeatasoinen äänitysstudio, arkisto, radioasema, levy-yhtiö, alan lehti ja niin edelleen. Oli laskettu, että kustannukset olisivat olleet korkeintaan pari miljoonaa markkaa vuodessa, ja niillä rahoilla olisi voitu työllistää satoja jazzmuusikkotyöpäiviä vuodessa.
Mutta se oli liian kallista köyhälle pääkaupungille.

13.1.2006

Rahoittajille jazzkursseja

Ensimmäisessä blogissani yritin sanoa, että vaikka suomalainen jazz on korkeaa, kansainvälistä tasoa ja vaikka meillä kasvaa ainutlaatuisen koulutusjärjestelmän ansiosta koko ajan uusia lahjakkaita muusikoita, suomijazz ei jostakin syystä saa taakseen samanlaisia arvovaltaisia, vaikutusvallaltaan painavia puolestapuhujia, mesenaatteja ja asian eteenpäin viejiä kuin ooppera, konserttimusiikki, rock ja elokuva, joiden joukosta on nostettu suomalaisia "maailmanvalloittajia".
Sitten olen kuitenkin ajatellut, että ehkei jazzista pitäisi tehdäkään elämää suurempaa taidetta tai tuotetta, koska se saattaisi silloin menettää syvimmän olemuksensa, joka on yksilöllinen, henkilökohtainen ja intiimi.
Tässä on myös jazzin sisäinen ristiriita; toisaalta olisi mukavaa, jos kaikki pitäisivät improvisoidusta, vapaasta musiikista, mutta toisaalta: kuinka monta samanhenkistä kuulijaa yhden ihmisen tai yhden yhtyeen musiikillinen sanoma voi tavoittaa menettämättä persoonallisuuttaan?
Ristiriitaa voidaan yrittää kiertää niin kuin vaikkapa Pori Jazzissa, jossa yrityksessä on monella tavalla surkeasti epäonnistuttu. Kun koetetaan tarjota jokaiselle jotakin, ei lopulta onnistuta tarjoamaan kenellekään oikein mitään.
Pitäisi vain uskoa siihen, että jos minä pidän tästä, niin en voi olla ainoa, monien muidenkin täytyy väistämättä viehättyä tästä, ei kuitenkaan välttämättä tuhansien, ainakaan yhdellä kertaa.
Vaikka jazzia onkin vaikea edistää tältä pohjalta, niin ei sen pitäisi olla mahdotonta. Hankalaa se kuitenkin on, koska julkinen valta ei ole toistaiseksi lähtenyt tukemaan jazzia muuten kuin kutsumalla bandin kerrallaan linnan juhliin kerran vuodessa.
Jazz tarvitsee arvovaltaisen puolestapuhujan, lobbarin eduskuntaan ja opetusministeriöön. Kansanedustajille ja virkamiehille pitäisi järjestää jazzin peruskurssi, jotta päättäjätkin tietäisivät, mistä on kysymys. Kurssilla täytyisi tuoda keskeisesti esille se, että jazz on sadan viime vuoden aikana kehittyneen populaarimusiikin, rytmisen musiikin alkulähde, kantaisä, ensimmäinen maailmanmusiikin laji, jolle on annettava se arvo, joka sille siinä asemassa kuuluu.
Haastattelin yli 20 vuotta sitten Helsingissä trumpetisti Lester Bowieta (se oli se Jukka Haurun ja minun "järjestämä" lehdistötilaisuus, jossa kävimme helsinkiläisen hotellin aamiaisella Bowien ja Roscoe Mitchellin kanssa). Lester avasi historiallista näkökulmaa:
"Afrikassa on soitettu musiikkia tuhansien vuosien ajan, ja musiikki on periytynyt heimojen ja kansojen sisällä soittajaisältä pojalle. Siellä soitettiin samantapaista musiikkia kuin nyt jo 2000 vuotta sitten. Millaista musiikkia länsimaissa silloin tehtiin?"
Jazz ei tietenkään ole vain afrikkalaista musiikkia, vaan afrikkalaisten ja länsimaisten ainesten sulautuma, joka on sadassa vuodessa levinnyt joka puolelle maailmaa niin, että maassa kuin maassa soitetaan nykyisin jo hyvinkin pitkälle omiin kansallisiin perinteisiin pohjautuvaa improvisoitua musiikkia.
Tämä pitäisi saada puhuttua läpi niin sanotuissa valtaa pitävissä piireissä, jotta jazz saisi osakseen ansaitsemansa arvon. Ei siinä tuotteistamista eikä massatapahtumia tarvita, vaan yleisön ja tukijoiden kouluttamista.
Oopperalla ja konserttimusiikilla on vakiintunut asemansa, jota ei aseteta kyseenalaiseksi, rock toimii markkinoiden ehdoilla, mutta jazz putoaa aina väliin, koska siitä tiedetään liian vähän.

9.1.2006

Jazzia lööppeihin!

Siskot ja veljet jazzissa, me olemme olleet liian vaatimattomia ja vetäytyviä.
Vaikka suomijazz on monen tekijän voimin valloittanut maailmaa jo kymmeniä vuosia, niin eipä se näy eikä kuulu samalla tavalla kuin muiden genrejen maailmanvalloitukset.
Lööppimaailmassa ja kvartaalitaloudessa ei pärjätä, ellei olla lööpeissä ja ellei tuote menesty.
Siinä ei auta yhtään edes se, että tasavallan presidentti / puolustusvoimien ylipäällikkö käy Pori Jazzeilla tai tilaa itsenäisyyspäivän vastaanotolle jazzbandeja, eikä se, että suomalaiset yhtyeet ja muusikot voittavat kansainvälisiä kilpailuja.
Kissa kiitoksella elää, sanoi jo vanha kansa.
Jos emme pärjää niille, liittykäämme niihin, sanovat amerikkalaiset.Jazzväen profiili on ollut salarakas-markkinoilla liian matala, jos sitä on siellä ollutkaan. Kenestäkään ei tule menestyjää, elleivät nimi ja toimiala näy lööpeissä, sillä kuten tiedetään, ei sen väliä, mitä kirjoitetaan, kunhan kirjoitetaan ja näytään televisiossa.
Jazzille tarvitaan nyt räväkkää ja rääväsuista, painoarvoltaan raskaan sarjan edustajaa, amerikaksi sanottuna puhemiestä, joka pitää asiaamme esillä, sanoo miten asiat ovat ja tuotteistaa muusikoita, yhtyeitä ja tyylisuuntia niin, että niiden pohjalle voidaan perustaa menestyviä yrityksiä, joille haetaan markkinoita kaikkialta maailmasta paitsi Suomesta, koska täällähän ei tunnetusti ole riittävästi markkinoita.
Sitten siirretään suomalaisen jazzin tuotanto Kiinaan, niin että saadaan halvalla työvoimalla tuotetuksi yhtä laadukasta tavaraa kuin kalliilla kotimaisella.
Tai sitten ehdotetaan kulttuuriministerille (!!), että jazz kielletään Suomessa.
Ei minkään muun vuoksi kuin siksi, että jazz houkuttelee tupakoimaan. Ei kuulkaa kestä kauan, kun kaikki kellareihin perustetut, perinteisen savuiset salajazzluolat ovat täynnä porukkaa, ei siksi, että niissä soitetaan jazzia, vaan siksi, että niissä saa polttaa. No, leikki sikseen.
Viime vuonna jazzmaailman kauhein tapaus oli New Orleansin joutuminen hirmumyrskyn kouriin. Jälleenrakennus kestää kauan, eikä mikään tietenkään ole sen jälkeen entisellään.
Parempaa oli, että Suomijazz porskutti edelleen laajalla rintamalla korkealla tasolla. Meille kasvaa jatkuvasti toinen toistaan ammattitaitoisempia nuoria muusikoita, joita on ilo kuunnella.
Täytyy kuitenkin muistaa, ettei ammattitaito vielä riitä, vaikka sillä voikin saada kympin levyraadissa ja pikajulkisuutta iltapäivälehdissä (ei kuitenkaan lööpeissä asti). Ammattitaito on se perusta, jolta taiteilijan luovuus kasvaa, jos sitä on.
Kuten Charlie Parker joskus sanoi: Ensin opettelet soittimesi hallinnan, sen jälkeen musiikkisi pohjat ja sitten unohdat sen kaiken ja alat soittaa.
Luovuuden jalostaminen kestää useimmiten kauan, ja sen tuottama taiteellinen sisältö vain syvenee, kuten esimerkiksi Juhani Aaltosen ura osoittaa. Joulukuussa 70 vuotta täyttänyt Junnu on nyt parhaassa vedossaan. Onnea merkkipäivän johdosta vielä kerran.
Suomijazzin levymarkkinoilla oli edelleen kiitettävää eloa. Petri Haussilan TUM-merkiltä tuli kaksi erityisen hienoa levyä, Iro Haarlan ja Uffe Krokforsin suuren kokoonpanon Penguin Beguine ja suomalais-tanskalaisen Delirium kvartetin Eclexistence. Lisää on tulossa tammikuun lopulla, hyvä.
Niiden lisäksi pidin myös Mikko Pettisen MP4:n levystä, vaikka sen kansiteksteistä ei saakaan mitään selvää, ja Trio Töykeiden The Wakesta, joka osoittaa, että niinkin räiskyvä mies kuin Iiro Rantala voi oppia hillitsemään itseään eli kypsymään.
Merkittävä kulttuuriteko oli myös turkulaisen Artie-yhtiön satsaus julkaista Sinikka Oksasen ja Antero Stenbergin vanhat radionauhat.
Maailmalla julkaistiin käsittämätön määrä jazzlevyjä, joista ehkä promillen verran tuli Suomeen saakka. Itse kuulemistani parhaita olivat Thelonious Monkin ja John Coltranen Carnegie Hall -konsertti vuodelta 1957, Charlie Hadenin Liberation Music Orchestran kannanotto Not in Out Name, Greg Osbyn triolevy Channel Three ja Terence Blanchardin Flow.
Olisin mielelläni kuullut myös Billy Bangin Vietnam Reflections -levyn, Dave Douglasin muutamat cd:t, Roswell Ruddin Blue Mongolin, William Parkerin Sound Unityn, Dennis Gonzalezin Inspiration Bandin Nile River Suiten, Jerry Gonzalezin Rhumba Buhainan, Hank Jonesin For My Fatherin, Jack DeJohnetten Music in the Key of Omin, Dave Hollandin Big Bandin Overtimen ja varmaan paljon muitakin, mutta kaikkeahan ei voi saada.
Tämä on siis ensimmäinen blogijuttuni. Odottelen kommentteja, mutta vaikkei niitä tulisikaan, jatkan kirjoittelua lähitulevaisuudessa. Keep swimm... eiku swinging ja odottamattoman hyvää uutta vuotta.

1.1.2006